Teoria, oi teoria, mikä sinä olet? Sitäkin olen pitkin syksyä (2011) miettinyt, koska olet vaikeasti hahmotettavissa, mystinen, ymmärryksen (kognition) tavoittamattomissa. Mielenkiintoista on, että teoriat muodostuvat ainakin ihmistieteissä arkielämästä tehtyjen havaintojen pohjalta. Havainnot analysoidaan ja käsitteellistetään, käsitteet kirjoitetaan tieteen kielellä auki ja arki-ilmiöt pyritään kuvaamaan ja selittämään yleisllä tasolla. On syntynyt tutkimus. Kun ilmiötä tutkitaan toistuvasti, siitä löydetään uusia ulottuvuuksia, teoria syvenee. Sen avulla kyetään selittämään ilmiötä tarkemmin ja monipuolisemmin. Ymmärrys lisääntyy ja parhaimmillaan opitaan soveltamaan teoriaa ja tuomaan lisäarvoa tavalliseen arkeen. Mielenkiintoista on, että arjen avulla tiede oikeuttaa olemassaolonsa. Mielenkiintoista on, että teoria mystifioituu käyttämänsä kielen vuoksi ja mielenkiintoista on, että arkitodellisuuden ja teorian suhde on pinnalta katsoen yksisuuntainen.
Tällaisia mietin Kvali-kurssin ensimetreillä 19 tammikuuta. Pohdinpa hieman vielä lisää nyt syyskuulla 2012. Miksi teoria tuntuu vaikeasti havainnoltavalta. Kysymys lienee siitä, että teoriat esim. kasvatustieteessä ovat paisuneet niin laajoiksi tietokokonaisuuksiksi, ettei niiden hahmottaminen saati hallitseminen onnistu keneltäkään. Tietoa on yksinkertaisesti liikaa yhden ihmisen kapasiteetille. Tutkimuksen tuottama teoreettinen tieto on kuin ameebamainen, tuulinen valtameri, jossa meri on tiedon määrä, laatu ja syvyys ja ameebamaisuus eri teoreettiset tarkastelukulmat ja varsinkin suuntaukset, mitkä kulloinkin ovat ajassa voimakkaimmin esillä. Tuulimetafora on kaikki se, mikä vaikuttaa jokaiseen yksilöön ihmiseksi kasvattamisen ja kasvamisen elinikäisessä prosessissa niin yksilön sisäisten, yhteisöjen, yhteiskunnan kuin globaalin näkökulmasta. Tällaisella merellä purjehtimisen niin praktikkona kuin graduntekijänä koen erittäin haastavaksi. Tuuliin en voi juuri vaikuttaa, ne täälläkin puhaltavat mistä haluavat. Oma pieni puhkumiseni graduni voimalla ei riitä kuin ehkä pullistamaan oman paattini purjetta. Sitä toivon. Graduntekijänä haaste on löytää ne majakat, jotka ohjaavat toivottuun suuntaan. Praktikkona haasteena on kehittää purjehdustaitoani riittävästi selviytyäkseni vaihtelevissa tuulissa.
Aloitin oppimispäiväkirjani teoria-käsitteen vaikeaselkoisuuden ja teorian ja käytännön ristiriidan pohdiskelulla. Onko tämän ruotiminen kovin järkevää oman tutkimustyöni valossa. Vastauksia ja mielenkiintoisia tutkimustietoja teorian ja käytännön suhteista löysin Jouni Peltosen ansiokkaasta väitöskirjasta. (http://herkules.oulu.fi/isbn9789514292965/isbn9789514292965.pdf) Lopulta, kaikista virtauksista huolimatta, kasvattamisessa, oppimisessa ja opettamisessa on kyse yhden ihmisen kohdejoukosta. Miten onnistun hänen suhteensa opettajana, entä laajemmin ihmisenä? Olenko mahdollisuus, hidaste, este? Tätä samaa selvittelen gradussani, kun yritän selvittää oppimistilanteen tunneilmastoa, sen syntyyn vaikuttavia tekijöitä ja vaikutuksia oppijaan. Uusimman näkemyksen mukaan oppiminen on kuitenkin ennen muuta myös emotionaalinen prosessi, eräänlainen kognitioiden ja emootioiden yhteisvaikutuksen tulos, Karlsson H. http://www.med.utu.fi/yleislaak/oav/Hasse_Karlsson_-_Aivot_luovuus_oppiminen.pdf.
palmati 