Toinen hyppy: Lumettunut polku

Uutta lunta oli satanut ja vanha polku oli saanut siitä osanasa. Rämpimiseksi menee, ajattelin heti kohta, kun olin päättänyt poiketa tälle reitille. Ja olihan siinä tarpomista. Kolmekymmentä senttiä uutta lunta potkittavana, joka hetkessä täytti kengänvarret ja alkoi sulaa sukkiin. No, onpahan syytä pitää vauhtia tai olla ainakin pahemmin pysähtelemättä, että pääsen paremmalle tielle. Vaikka taival oli hankala, oli huojentava huomata, että vanhan polun pohja piti. Se ei upottanut vaan pohjusti kulkua uuden lumen haastaessa kulkijaa. Siihen saattoi luottaa.

Ensimmäinen hyppy: Valopilarin valaisemaa

Mitä mielen myllerryksiä kirkkaassa päivänpaisteessa kylpevä valopilari saa aikaan?

Iltapäivälenkillä tai paremminkin -kävelyllä satuin vilkaisemaan täydellisessä kevätauringossa paistattelevaa valopilaria Raatin kentän laidalla. Turha, oli ensimmäinen ajatukseni. Toinen: on varmaan turhauttavaa seistä siinä tarpeettomana. Aiemmin päivällä olin tuskaillut graduni kanssa ja takauman täytyi tulla sieltä. Yhtä turhaksi ja turhauttavaksi tuon pilarin kanssa olin tuominnut graduni työstämisen kuin sen sisällön ja tieteellisen annin. Mitä varsinaista hyötyä, itseäni lukuunottamatta, tutkielmastani kenellekään on? Tämän päivän tieteen valot loistavat niin voimakkaina. Uusia, toinen toistaan kirkkaampia valoja syttyy moninkertainen määrä vanhojen hiipuvien tilalle jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla. Tiedon etsimiseen valoa on niin ylivoimainen määrä, että sokaistumiselta ei voi välttyä, vaikka pitäisi varaansa. Valistuksen ajan alussa oli tieteilijällä viimeinen, jokseenkin realistinen mahdollisuus lukea ja ehkä jopa hallita lähes kaikki kirjoitettu tieto.Tämän päivän tieteilijän tilanne on täysin ylivalottunut. Jo yhtä vaivaista gradua varten tietoa löytyy sulattamaton määrä. Mutta idea ei olekaan määrässä, vaan osumatarkkuudessa ja rajaamisessa, laadussa ja relevantin löytämisessä. Niinhän meitä on ohjatu.

Muutamassa hetkessä oli ajatukseni juossut mielleyhtymästä toiseen, kunnes pysähtyi kysymykseen, pitikö kuvan olla voimaannuttava? Ainakaan ensimmäiset ajatukseni siitä eivät olleet erityisen vahvistavia. Kaikella on kuitenkin tehtävänsä, varsinkin valopilareilla, kun olosuhteet sattuvat kohdalleen. Miksei myös pienellä gradulla, kun tarkemmin miettii. Valaisevaa.

Teema: Tietoyhteiskunta ja koulutus Referaatti n:o 2

TEL2-kurssi
Artikkeli: Patti M. Valkenburg, Jochen Peter, Online Communication Among Adolescents: An Integrated Model of Its Attraction, Opportunities, and Risks, Journal of Adolescent Health, Volume 48, Issue 2, February 2011, Pages 121-127, ISSN 1054-139X, 10.1016/j.jadohealth.2010.08.020.

Ei tästä referaattia tullut. Tuli jonkinlainen kömpelö, lyhennetty käännös. Mutta menköön näin.

Artikkelin kirjoittavat ovat huomanneet, että verkkokommunikointi on teini-ikäisten keskeisin sosiaalisen elämän muoto, ja sillä on vahva vaikutus heidän kehitykseensä. Tutkimus on tuonut esille sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Nuorten nettisuhteet ovat pinnallisia ja heillä on riski joutua nettikiusaamisen ja uhkailujen uhreiksi. Toisaalta on myös väitetty, että internet mahdollistaa tutkia omaa identiteettiä, löytää tietoa ja saada tukea omalle kehittymiselle ja löytää läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita.

Katsauksen tarkoituksena on selvittää, miten nettikommunikoinnin kolme piirrettä, mahdollisuus esiintyä nimettömänä, asynkronisuus ja saavutettavuus, vaikuttavat teini-ikäisten itseilmaisun ja itsensä esilletuomisen taitojen hallittavuuteen. Lisäksi kirjoittajat teoriaan perustuen esittävät, miten internetin virittämä itsensä esittely (self-presentation) ja itsensä ilmaisu (self-disclosure) selittävät online-kommunikoinnin viehätyksen ja vaikuttavuuden osuutta nuorten psykososiaaliseen kehitykseen: identiteetin kehittymiseen, intiimisuhteiden kehittymiseen ja seksuaalisuuteen.
Murrosikäisen tärkeimmät kolme kehitystehtävää liittyvät itsetuntemuksen, läheisyyden ja seksuaalisuuden kehittymiseen. Itsetuntemuksen (identity) kehitystehtävään kuuluu tietoisuus siitä kuka olen ja miksi haluan tulla. Läheisyyden (intimacy) kehittymiseen kuuluu tunne kyvystä ylläpitää ja hallita läheisiä ja merkityksellisiä, tunneperäisiä henkilökohtaisia suhteita muihin. Seksuaalisuuden (sexuality) kehittymisen murrosikävaiheeseen kuuluu seksuaaliseen haluun tutustuminen, oman seksuaalisen suuntautumisen määrittely ja hyväksyminen sekä oppiminen keskinäiseen sitoutumiseen, turvalliseen ja rehelliseen seksuaaliseen suhteeseen, jossa hyväksikäytetyksi tuleminen on luontaisesti pois suljettu.

Onnistuakseen näissä kolmessa kehitystehtävässä murrosiässä tulee oppia kaksi tärkeää taitoa: itsensä esittelyn ja itsensä ilmaisemisen taidot. Nämä taidot ovat yhteydessä keskenään, mutta ovat eri taitoja. Itsensä ilmaisemisessa on kyse valikoidusti itsen eri puolien ja ominaisuuksien esittelemisestä muille ja itseilmaisu voidaan määritellä itsen herkän ytimen intiimien puolien ja ominaisuuksien paljastamiseksi toiselle. Kanssakäymisissä toistensa kanssa murrosikäiset oppivat säätelemään itseilmaisua sen mukaan millaisia reaktioita saavat toisiltaan. Saatu palaute auttaa nuorta jäsentämään käyttäytymistään ja ohjaa persoonan kehitystä. Itseilmaisutaitojen oppiminen ei ainoastaan auta vahvistamaan tarkoituksenmukaista käyttäytymistä, kognitiota ja tunteita, vaan tuo myös esiin tukea antavan ystävyyden ja romanttisen ihmissuhteen vastavuoroisuuden.

Perinteisesti murrosikäiset oppivat itsensä esittelemistä ja itseilmaisua vertaisryhmissä ja ystävien kesken kasvotusten. Useat tutkimukset kuitenkin osoittavat, että em. taitojen harjoittelu enenevässä määrin on siirtynyt internetiin. Nuorista noin 1/3 pitää netissä tapahtuvaa kohtaamista ja kommunikointia parempana kuin kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista, kun puheenaiheet käsittelevät intiimejä, rakkauteen ja seksiin liittyviä asioita, joiden ilmaisussa monet kokevat häpeän tunteita ja olevansa ujoja. Nettikommunikoinnissa nuoria auttaa parempi itseilmaisun kontrolloitavuus. Tämä luo turvallisuuden tunnetta, joka mahdollistaa vapaamman vuorovaikutuksen kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen verrattuna. Netissä on mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa anonyymisti, asynkronisesti ja se on saavutettavissa milloin tahansa. Nämä kolme ominaisuutta rohkaisevat nuoria itsensä esittelemiseen ja itseilmaisuun.

Nimettömyys (anonymity)

Netissä nimettömästi toimimisen mahdollisuus vaikuttaa itsensä esittelyyn ja itseilmaisuun niin myönteisesti kuin kielteisesti. Kielteisiä vaikutuksia ovat minuuden ja vastuuntunnon tunteiden väheneminen. Nimettömyys vähentää huolta siitä, mitä toiset minusta ja itseni esittelystä ajattelevat. Hetken mielijohteesta toimiminen on todennäköisempää. Impulsiiviset reaktiot voivat johtaa aggressiivisiin ja loukkaaviin kommentteihin ja myös nettikiusaamiseen ja muuhun häirintään. Toisaalta nimettömänä ja kuvattomana esiintyminen netissä poistaa myös omaan ulkonäköön liittyviä estoja ja tämä saattaa helpottaa itsensä esittelemistä ja itseilmaisua ja mahdollistaa tulla sosiaalisesti hyväksytyksi.

Asynkronisuus (asynchronicity)

Asynkronisuus tarkoittaa nuoren mahdollisuutta harkita ja muuttaa kirjoittamaansa nettiviestiä ennen kuin päättä lähettää sen. Viestien hallittavuus on näin helpompaa kuin kasvokkain tapahtuvassa kommunikoinnissa. Asynkronisuudesta hyötyvät etenkin ujot, hiljaiset ja itsetunnoltaan heikommat nuoret sekä nuoret, jotka kokevat fyysisesti olevansa epäviehättäviä. Tekstisisältöjen muokkausmahdollisuus näyttää parantavan nuorten itsensä esittämisen ja itseilmaisun taitoja. Toisaalta ominaisuus mahdollistaa myös viestien räätälöinnin toisia loukkaaviksi.
Netin jatkuva saavutettavuus (accessibility)
Koskaan aikaisemmin ei nuorilla ole ollut netin kaltaista helppoa vuorovaikutus- ja tietolähdekanavaa. Murrosikäisten on yksinkertaista olla kontaktissa monenlaisten ryhmien kanssa ja kysyä ja jakaa tietoa ja mielipiteitä toisilleen. Kirjoittajat näkevät tämän hyvänä mahdollisuutena harjoitella, mutta myös kontrolloida itsenä esittämisen ja itseilmaisun taitoja. Tässäkin on nurja puolensa, koska sosiaalisen median keskustelupalstoilla on myös nimimerkkien suojassa henkilöitä, joiden tarkoitusperät ovat tuhoisia nuorten terveelle psykososiaaliselle kehitykselle.

Identiteetin kehitys

Perustuen internetissä oleviin laajoihin tutkimuslähteisiin kirjoittajat ovat löytäneet kaksi päänäkökulmaa identiteetin kehittymiselle: nuoren käsityksen minän/itsen selkeydestä (self-concept-clarity) ja itsetunto (self-esteem). Käsitys itsen selkeydestä tarkoittaa henkilön minästään muodostamien käsitysten ja mielipiteiden laajuutta, selkeyttä ja luotettavuutta sekä niiden sisäistä johdonmukaisuutta ja pysyvyyttä. Itsetunto on henkilön minäänsä kohdistamaa arviointia, jonka perusteella nuori arvottaa minäänsä suhtessa itseensä ja muihin.

Minä-käsityksen selkeys

Nettikommunikoinnin identiteetin kehitykselle aiheuttamien riskien tutkimus on tuottanut kaksi vastakkaista hypoteesia: minä-käsitykseen pirstaloivasti vaikuttava ja minä-käsitystä eheyttävä vaikutus. Pirstaloivasti vaikuttava hypoteesi lähtee siitä, että minä-käsitystä pirstaloi se helppous, jolla murrosikäisten persoonallisuuteen voidaan netissä vaikuttaa. Lisäksi monet mahdollisuudet uusiin kontakteihin voivat asettaa nuoren kohtaamaan ihmisiä ja ajatuksia, jotka voivat hajottaa heidän entisestään haurasta persoonallisuuttaan. Minä-käsitystä eheyttävä hypoteesi taas lähtee siiitä, että internet antaa murrosikäisille enemmän mahdollisuuksia olla vuorovaikutuksessa taustoiltaan erilaisten ihmisten kanssa. Tällainen laaja sosiaalisten taustojen kirjo antaisi virikkeitä minä-käsityksen selkeydelle ja vahvistaisi nuoren identiteettiä.
Kirjoittajat löysivät artekkeliaan varten kolme tutkimusta, joissa tutkittiin internetin vaikutuksia murrosikäisten minä-käsityksen selkeyteen. Tutkimusten lopputulos oli ratkaisematon. Kahdessa tutkimuksessa päädyttiin tulokseen, että internetin jatkuva käyttö nimettömyyteen yhdistettynä aiheutti minä-käsityksen epävakautta. Tarkempi monimuuttuja-analyysiin perustuva tutkimus kumosi tämän johtopäätöksen, kun tutkimusmalliin lisättiin uusia muuttujia, kuten yksinäisyys ja sosiaalinen ahdistuneisuus. Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että internetin käyttö ei sen paremmin edistä kuin estäkään nuorten minä-käsityksen selkeyden kehittymistä.

Itsetunto

Kaikki itsearvioinnin teoriat ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisillä on yleismaailmallinen halu ylläpitää, parantaa ja suojella itsetuntoaan. Itsetunnon kaksi tärkeää ominaisuutta ovat oman toimintaympäristön ja toisten hyväksynnän kontrollointi. Online-viestintä saattaa murrosiässä edistää kumpaakin itsetunnon tekijää.
Useissa tieteellisissä tutkimuksissa on tutkittu nettikommunikoinnin vaikutusta itsetuntoon. Varsinkin niillä nuorilla, jotka pitävät kotisivuja ja blogia ja ovat mukana sosiaalisessa mediassa hallinnan ja kontrollin tunne voimistui ja kehitti itsetuntoa. Valkenburg, Peter ja Schouten (2006) raportoivat nettikommunikoinnin positiivisista vaikutuksista murrosikäisten itsetunnon kehittymiselle. He huomasivat, että mitä useammin nuoret käyttivät sosiaalista mediaa, sitä useammin heihin reagoitiin ja mitä useammin he saivat yhteydenottoja, sitä positiivisempia ne olivat. Nämä positiiviset palautteet johtivat itsetunnon kohoamiseen. Tutkimuksessa mukana olleista nuorista 7% sai nettiprofiilistaan kielteistä palautetta ja tämä laski heidän itsetuntoaan. Myös pakonomainen netin käyttö, kuten kyvyttömyys säädellä siellä vietettyä aikaa, vaikuttaa itsetuntoon heikentävästi.

Läheisyyden kehitys

Läheisyyden kehittymisen tutkimus on keskittynyt kahteen näkökulmaan: ystävyyden syntyyn ja ystävyyden laatuun. Nettikiusaaminen haittaa läheisyyden kehttymistä.

Ystävyyden synty
Tutkittaessa internetin vaikutusta läheisyyden kehityksessä on päädytty kahteen hypoteesiin: rikkaat rikastuvat-hypoteesiin ja sosiaalisen kompensaation hypoteesiin. Rikkaat rikastuvat-hypoteesin mukaan erityisesti ne murrosikäiset, joilla jo on hyvät sosiaaliset taidot hyötyvät internetin antamista mahdollisuuksista muodostaa ystävyyssuhteita. Sosiaalisen kompensaation hypoteesin mukaan etenkin yksinäiset ja sosiaalisesti ahdistuneet nuoret hyötyvät internetistä. Nettiviestinnän kontrolloitavuus auttaa näitä nuoria helpommin ilmaisemaan itseään, mikä auttaa ystävyyssuhteiden muodostumista. Kuitenkin on olemassa tutkimuksellista näyttöä siitä, että nämä nuoret käyttävät internetin tarjoamia mahdollisuuksia ystävystymiseen harvemmin kuin sosiaalisesti taitavat nuoret. Sosiaalisesti vähemmän taitavat murrosikäiset kuitenkin pitävät online-viestintää parempana vaihtoehtona kuin kasvokkain tapahtuvaa viestintää. He myös arvostavat viestinnän kontrolloitavuutta enemmän kuin sosiaalisesti taitavat nuoret. Tästä arvellaan johtuvan, että vaikka sosiaalisilta taidoiltaan heikommat nuoret suosivat nettiviestintää, he eivät välttämättä saa ystäviä.

Ystävyyssuhteen laatu
Ystävyyden laadun tutkimukset ovat keskittyneet kahden hypoteesin ympärille. Toinen, syrjäytymisen hypoteesi (displacement hypothesis)lähtee siitä, että online-kommunikaatio heikentää ystävyyden laatua, koska se vie ajan, joka voitaisiin viettää mielekkäämmin ystävien kanssa ilman nettiä. Hypoteesin mukaan nettikommunikointi nähdään pintapuolisina, heikkositeisinä suhteina, joista puuttuvat hellät tunteet ja sitoutuminen. Tästä syystä internet vähentää ystävyyden laadukkuutta murrosikäisten keskuudessa. Toinen, virikkeisyys hypoteesi (stimulation hypothesis) lähtee siitä, että runsas internetissä vietetty aika ylläpitää ja syventää ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta.

Tutkimuksissa virikkeisyys hypoteesi on saanut enemmän kannatusta kuin syrjäytymishypoteesi. Kuitenkin virikkeisyys hypoteesin positiiviset vaikutukset ystävyydelle ovat ehdollisia. Ensimmäinen ehto on, että online-kommunikointi ei tapahdu nimettömästi ja toinen, että kommunikointi tapahtuu jo olemassa olevien ystävien kesken. Netin käyttö pääasiassa viihdetarkoitusiin ja seurustelu tuntemattomien kanssa näyttää haittaavan ystävyyden laadukkuutta.

Valkenburgin ja Peterin pitkittäistutkimus osoitti, että internetin positiiviset vaikutukset selittyvät parantuneilla itseilmaisutaidoilla. Heidän hypoteesinsa parantuneesta itseilmaisusta perustuu kolmeen olettamukseen: 1) nettikommunikointi luo turvallisen tilan itseilmaisulle, 2) parempi itseilmaisu parantaa ystävyyden laatua ja 3) itseilmaisu on suorassa suhteessa nettikommunikoinnin ja laadukkaan ystävyyden välillä.

Nettikiusaaminen

Murrosikäisten keskuudessa on yhä kasvava riski joutua nettikiusaamisen uhriksi. Nettikiusaaminen on uhrin systemaattista ja tahallista nöyryyttämistä, häpäisyä ja loukkaamista sekä muuta henkistä väkivaltaa. Nettikommunikoinnissa nimettömänä toimimisen mahdollisuus, asynkronisuus ja nettiin pääsyn helppous lisäävät kiusaamista. Nämä tekijät vähentävät kiusaajan oman käyttäytymisen kontrollointia. USA:ssa tehtyjen tutkimusten mukaan nettikiusaamisen uhreiksi joutuvat nuoret, jotka jännittävät tai hätääntyvät sosiaalisissa tilanteissa ja ovat depressiivisiä. Tutkimukset antavat myös viitteitä, että uhriksi joutuminen on yhteydessä aggressiivisuuteen, heikkoihin vihanhillinnän taitoihin ja huonoon koulumenestykseen. Tutkimuksista ei kuitenkaan käy selville ovatko lukuisat psyykkiset ongelmat nettikiusaamisen syy vai seuraus.

Seksuaalinen kehitys

Tämän artikkelin kirjoittajat murrosikäisten seksuaalista kehitystä artikkelikatsauspohjaisesti tarkastellessaan päätyivät kahteen näkökulmaan: seksuaaliseen minän etsintään ja seksuaaliseen häirintään. Nuorilla on nettimaailmassa hyvät mahdollisuudet hankkia tietoa seksuaaliseen kehitykseensä. Nimettömänä netissä esiintyminen mahdollistaa herkkien seksuaalisuuteen liittyvien asioiden kohtaamisen helpommin kuin kasvokkain tapahtuvassa viestinnässä. Nuoret käyttävät nettiä säännöllisesti saadakseen neuvoja seksuaaliseen terveyteen liittyvissä kysymyksissä ja keskustellakseen teiniseksiin liittyvistä moraalisista, emotionaalisista ja sosiaalista asioista. Netti on seksikysymyksissä erityisen tärkeä seksuaalista suuntautumistaan hakeville nuorille. He löytävät netistä tietoa ja keskustelumahdollisuuksia pohtia suuntautumistaan.
Online-kommunikointi tarjoaa varsinkin seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä myös riskin nuoren omasta tahdosta riippumattomaan seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun. Erityisen alttiita seksuaaliselle häirinnälle ovat homopojat ja seksuaalisesta suuntautumisestaan epävarmat pojat. Riskiryhmässä ovat myös nuoret, joita on pahoinpidelty tai käytetty seksuaalisesti hyväksi, nuoret, jotka riskikäyttäytyvät netissä tai aidoissa tilanteissa sekä nuoret, jotka säännöllisesti vierailevat keskustelupalstoilla ja puhuvat seksistä heille tuntemattomien kanssa. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ennaltaehkäiseviä ja riskeistä kertovia ohjelmia tulee lisätä ja kohdistaa erityisesti näihin nuoriin.

Johtopäätökset, puutteet ja jatkotutkimukset

Olemassa oleva tutkimus näkee online-kommunikoinnilla olevan monia mahdollisuuksia kohentaa murrosikäisten itsetuntoa, uusien ystävyyssuhteiden syntymistä, auttaa olemassa olevien ystävyyssuhteiden laadun parantumista ja helpottaa nuorten seksuaalisen itsen löytämistä. Toisaalta tutkimus tuo myös selvästi esiin nettikiusaamisen ja seksuaalisen häirinnän riskit. Tutkimus tuo myös esiin sen, ettei internet ole yksinomaan paikka, jossa nuoret joutuvat kohtaamaan riskejä, joita eivät pysty käsittelemään eikä netti automaattisesti positiivisesti edistä nuoren psykologista kehitystä. Netin vaikutus nuoren identiteetin, läheisyyden ja seksuaalisuuden kehittymiselle on yhteydessä ainakin seuraaviin viiteen tekijään: 1) nettikommunikoinnin runsaus, 2) nettikumppanit, ystävät/tuntemattomat, 3) netin käyttötapa, himokäyttäjät/kohtuukäyttäjät, 4) tutkimustiedon keruun ajankohta, (vaikutukset negatiivisempia netin varhaisia vuosia tutkittaessa), 5) murrosikäisten motivaatio käyttää erityisesti kommunikaatio- ja viihdeteknologiaa.

Tutkimukset osoittavat, että netillä on selvä vaikutus tämän päivän murrosikäisten psykososiaaliseen kehitykseen. Ei ole uusi väite, että media lisää nuorten mahdollisuuksia omaehtoiseen sosiaalistumiseen, koska media antaa tähän hyvät puitteet eikä siihen kuulu vanhempien eikä koulun valvonta eikä ohjaus. Tutkimus ei pidä tätä välttämättä huolen aiheena. Varmaa on kuitenkin se, että tällainen kehitys nostaa keskusteluun, mikä tulee olemaan vanhempien ja koulun rooli ja merkitys murrosikäisten psykososiaalisessa kehityksessä.

Tulevaisuuden tärkeä haaste niin tutkijoille, vanhemmille kuin terveydenhuollon ammattilaisille on, miten parantaa online-kommunikaatiota ja samalla saada siihen liittyvät riskit hallintaan. Tutkimus tässä vaiheessa ei pysty antamaan selviä vastauksia tähän kysymykseen. Vaarana on myös, että puuttuminen nuorten netinkäyttöön aiheuttaa vastareaktion. Viimeisimmät tutkimukset kertovat, että kaksikolmasosaa 12 – 19-vuotiaista salaa nettikäyttäytymistään vanhemmiltaan. Suunnilleen sama prosenttiosuus nuorista kertoo, että heitä haittaa, kun vanhemmat tarkkailevat heidän internetin käyttöään. Niin nettimaailmassa kuin oikeassa maailmassa nuoret kohtaavat ja kokevat samankaltaisia vaikeuksia, pettymyksiä, loukkaamisia ja turhautumisia. Niinmuodoin netin aiheuttamia ongelmia voidaan ratkoa samoilla tavoilla kuin , mitkä on havaittu toimiviksi oikeassakin elämässä.

Kriittinen referaatti julkaisuun Diginatiivit, työ, kansalaisuus

TEL2-kurssi: Teema: Digitaalinen kuilu
Kriittinen referaatti n:o 1, artikkelista:
Leivo, T., Mutanen, M. & Nieminen-Sundell (2009). Diginatiivit, työ, kansalaisuus.

Kansallisen ennakointiverkosto on koonnut muutossignaaleja ja valitsi työryhmään nuoria asiantuntijoita pohtimaan signaalia nimeltä nettisukupolvi (net generation). Työryhmä arvioi nettisukupolven toimintaa ja merkitystä työn ja kansalaisuuden näkökulmista ja pohti mitä ilmiöitä ja seurauksia nettisukupolvi tuo suomalaiseen yhteiskuntaan.

Alkuun kirjoittajat määrittelevät nettisukupolven piirteitä, ominaisuuksia ja toimintatapoja arvoineen useasta näkökulmasta. Nettisukupolveen kuuluvat määritellään vuosina 1978 – 1998 syntyneiksi ja heidät tunnetaan Y-sukupolvena. Nettisukupolvea yleisesti kuvaavia ominaisuuksia ovat valinnan ja ilmaisun vapaus, nopeus, innovatiivisuus, viihteellisyys, avoimuus, media- ja medialukutaitoisuus. Vanhempi sukupolvi on esittänyt kriittisiä näkökulmia Y-sukupolven ominaisuuksista ja kuvaa heitä tietämättöminä, nettiriippuvaisina, sosiaalisilta taidoiltaan heikkoina, itsekeskeisinä ja opiskelu- ja työmoraaliltaan kehnoina. Sukupolvien välinen vastakkainasettelu on selvä eikä juuri mikään yhdistä sukupolvia positiivisesti. Tämä aiheuttaa hankaluuksia työelämässä.

Työelämässäkin nettisukupolven keskeisin piirre on nopeus. Sana nopeus toistuu katsauksessa usein ja se liittyy moniin nettimaailman osa-alueisiin. Netti on ollut keskeinen kasvuympäristö ja sittemmin työelämässä keskeinen työväline. Tämä selittänee kuvan nopeudesta. Työkulttuuri muuttuu ja sen mukana johtamiskäytännöt. Nettisukupolvella ei ole vahvaa uskoa perinteisiin auktoriteetteihin, joten heitä on johdettava keskustelun, kannustuksen (nopeat palkkiot) ja rakentavan kritiikin keinoin.

Valtava tiedon määrän lisääntyminen on johtanut nettinatiivit tiedon silmäilyyn (scanning) ja rinnakkain tekemiseen (multitasking), koska aikaa ei ole käytettävissä sen enempää kuin vanhemmilla sukupolvillakaan. Suurten tietomäärien pintapuolisen käsittelyn valmiudet ovat hyvät. Tämä on kuitenkin johtanut sisältöjen pätkittymiseen, tietämisen pirstoutumiseen, lyhytjänteisyyteen ja keskittymisvaikeuksiin. Kun henkilökohtaiset tietorakennelmat jäävät harsuisiksi harjaantumattomien reflektiotaitojen vuoksi, vaikuttavat ne ihmis-ja maailmankuvaan ja yleissivistykseen ja näin kokonaispersoonallisuuden kehittyminen on vaarassa jäädä pintatasolle. Nettisukupolven yhteydessä puhutaankin mosaiikkimaisista identiteeteistä. Toisaalta identiteettiä on mahdollista kehittää verkon avulla esimerkiksi kokeilla erilaisia identiteettejä pseudonyymien suojassa. Missä määrin verkkoidentiteetit vastaavat ja rakentavat omaa, henkilökohtaista identiteettiä, on toinen juttu. Kuitenkin ne on nähtävä tärkeänä välivaiheena identiteetin muodostumisessa tarjotessaan suojaa pelkoja, esim. nettikiusaamista vastaan.

Ihmissuhteiden ja sosiaalisten taitojen tasolla netti on mahdollistanut monenlaisten uusien organisoitumistapojen synnyn ja siten nopeuttanut kaikkia sosiaalisia prosesseja. Netissä on helppo löytää samankaltaisia ihmisiä ja muodostaa yhteisöjä. Niissä jäsenet kuitenkin vain viivähtävät hetkellisesti eikä todellista sitoutumista tai paneutumista synny. Seuraava viihdyttävämpi nettikukka on jo näköpiirissä, kunnes senkin mesi on nautittu.

Arvomaailmaltaan raportti ei pidä nettisukupolvea radikaalisti erilaisena kuin aikaisemmat sukupolvet. Perinteiset perusarvot, inhimillisyys, yhteisöllisyys, vastuullisuus, kontaktien tarve ja ymmärtäminen, ovat yhä voimissaan. Nettisukupolven kuluttajuus on aktiivista osallistumista ja tekemistä, jossa eettisyys on tärkeällä sijalla. Verkko on nettisukupolvelle kaiken ydin. Kaikki olennainen on siellä. Ilman sitä ei voi olla. Se miten näyt ja tulet nähdyksi netissä on olennaista. Jopa niin olennaista, että raportin kirjoittajat toteavat: ”Se voittaa, joka osaa rakentaa verkkopersoonansa parhaiten.” Mikä tämä voitto on, sitä kirjoittajat eivät kerro. Tuntuu kuin digisukupolvi eläisi reaalimaailman ulkopuolella. Se ei voi olla mahdollista tulevaisuudessakaan.

Digisukupolven taidot, arvot ja välineet saavat aikaan isoja muutoksia työelämässä. Nettisukupolvi tekee työtä milloin ja missä tahansa, mieluiten kotona. Tämä koskee vain tehtäviä (virtuaalinen tiimityö), jotka luontuvat verkossa. Suorittavien ammattien osalta tämä ei ole mahdollista. Työpaikan sosiaalinen merkitys muuttuu, koska työkavereita samoissa fyysisissä tiloissa ei ole. Yhteydenpito hoidetaan sosiaalisessa mediassa. Työyhteisöt pirstoutuvat, sosiaalisuuden tunne muuttuu ja saa uusia merkityksiä töiden ollessa projekteja, joita on hajautettu eri paikkakunnille ja eri maihin. Työpaikka on tehtävä.

Verkoissa tehtävä työ haasteellistaa vuorovaikutuksen ja viestinnän. Monet erilaiset viestintätavat, kielet ja viestittävän tiedon määrällinen lisääntyminen aiheuttavat helposti väärinkäsityksiä ja vääriä tulkintoja. Tiimin vetäjien vaativana tehtävänä on koordinoida viestintää, jäsentää sitä ja välittää siitä projektin etenemisen kannalta olennainen. Johtaminen on isolta osalta tiedon jakamista. Sitä se on myös siinä mielessä, että työntekijöiden arvostus johtajiaan kohtaan perustuu heidän asiantuntijuuteensa ja huippuosaamiseensa, jota johtajat jakavat tiimiensä jäsenille valmentamalla heitä ja olemalla osa tiimiä.

Verkko mahdollistaa ja monipuolistaa digikykyisten kansalaisten osallistumisen välittömään kansalaiskeskusteluun ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Verkkoon ilmestyy kansalaisten, yhdistysten ja järjestöjen tekemiä palveluja. Keskusteluissa käsitellään kansalaisia kiinnostavia teemoja ja niihin liittyvä mielipiteen ilmaisu ja tieto lisääntyvät ja kasvattavat kiinnostusta politiikkaan. Viestimet mahdollistavat suurten massojen tyytymättömyyden ilmaisut ja nopean koollekutsumisen mielenilmauksiin ja aktiiviseen vaikuttamiseen. Tällä on väistämätön vaikutuksensa politiikantekijöihin. Valtaapitävien on oltava itsereflektiivisiä ja kuunneltava kansalaismielipiteitä, pidettävä hallinto läpinäkyvänä ja avoimena ja huolehdittava kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista. Vanha poliittinen järjestelmä uudistuu, kun poliittinen järjestelmä reagoi nopeasti kansalaisten mielipiteisiin. Vallassa olijoille on tärkeää seurata eri kansalaisryhmien mielipiteenmuodostusta ja hyödyntää sitä linjauksissaan ja päätöksenteossa. Vaarana on politiikan liiallinen viihteellistyminen, jolloin tärkeät yhteiskunnalliset asiat eivät ole riittävästi pohdinnan keskiössä. Kansalaisten osallistuminen ja vaikuttaminen on näennäistä. Myös joka suuntaan vellova keskustelu voi hidastaa päätöksentekoa. Oma vaaransa on aggressiivisilla, populistisilla yhdenasian liikkeillä, joilla on mahdollisuus järjestää toimintaansa ja aktivoitua verkon kätköistä uhkaamaan yhteiskunnan demokraattista kehittämistä.

Viestinnän, kommunikaation ja tiedon määrän lisääntyminen muuttavat tapaa olla yhdessä ja uudistavat yhteiskuntaa. Samalla lisääntyy nopeus ja pirstaleisuus. Yhä harvemman on mahdollista hahmottaa itseään monimutkaisen yhteiskunnan jäsenenä. Globaalissa ei ole yhteistä tarinaa. Se saattaa kuitenkin olla pian kaikkien tajunnassa. Yhä voimakkaammin (tulevaisuus)raporteissa puhutaan kestävästä kehityksestä, kestävästä taloudesta ja luovuuden merkityksestä. Tämä tulee muuttamaan ihmisten elämää radikaalisti.

Blogireflektio teemasta 1: Digitaalinen kuilu

”Maailma on jättiläismäinen näyttämö, elämä saatanallista näytelmää, jonka ainoana juonena on taistelu vallasta.” (Waltari, 1944)

Aloitimme uuden ja samalla viimeisen EDUTOOL-opiskelijoiden yhteisen kurssin, TEL 2. Reilu puolitoista vuotta on yhdessä taivallettu, haastettu ja tsempattu toisiamme. Ja nyt seuraavan kolmen kuukauden jälkeen kaikki yhteinen on ohi. Vaikka jokaisen opintopolut yksilöllisesti jatkuvatkin, voin selvästi aistia ryhmässä päättymiseen ja luopumiseen liittyviä tunnelmia ja käyttäytymisen piirteitä. Hyvä niin. Osaamme ennakoida ja varautua. Olemme työskennelleet monenlaisissa ryhmäkokoonpanoissa usein hyvin intensiivisesti. Työtapa johtaa vahvaan ryhmäytymiseen ja kiinnittää meidät myös tunnesitein toisiimme ponnistellessamme yhteiseen tavoitteeseen. Elokuussa 2011 meidät ryhmäytettiin hyvin. On mielenkiintoista nähdä miten ryhmä puretaan toukokuussa 2013.

Mutta nyt digitaalisen vallan, siis kuilun kimppuun. Se oli TEL2-kurssimme aloituskerran teema. Annettuna tehtävänä pohdiskelimme mitä digitaalinen kuilu merkitsee ja millaisia erilaisia digi-kuiluja on. Helposti ja nopeasti nimesimme ainakin parikymmentä kuilua globaaleista henkilökohtaisiin. Itse nimesin käyttöliittymään itseensä sisältyvän kuilun. Ohjelmiston tai laitteen tekninen monimutkaisuus, runsaus ja/tai kömpelyys tuottavat käyttäjälleen vaikeuksia. Käyttäjä on uhrin asemassa ja syyttää itseään ja typeryyttään, koska ei saa laitettaan toimimaan, ohjelmia asennettua, käyttöä onnistumaan. Oppimiskokemuksina nämä ovat ajan mittaan nujertavia, nakertavat luottamusta niin teknologiaan kuin itseenkin ja synnyttävät nurjaa asennetta ja motivaatio-ongelmia. Asiakas- tai mikrotukeen soittamisen kynnys on entistä vaikeampi ylittää. Varsinkin, jos se tapahtuu useamman kerran saman viikon aikana ja joka kerta ensin keskustelet puherobotin kanssa ongelman laadusta. Lastenkirjassa Takuumies Eduard Uspenski lanseerasi satumaisen nerokkaan ajatuksen, että takuun ajan laitteessa asustaa tehtaalta mukaan komennettu pienen pieni takuumies, jonka tehtävänä on pitää huolta, että laite toimii moitteettomasti ja vian ilmetessä hän sen korjaa. Jotain saman tapaista lienee ollut aikoinaan Microsoftin Wordin suunnittelijoiden mielessä, kun he ohjelmoivat silmiä räpsyttelevän klemmarin opastamaan kirjoitusohjelman käyttöä. Avustamisesta digikuilun yli oli kyse. Jotain yksinkertaista ratkaisua tarvitsemme me digi-immigrantit. Ainakin siihen saakka kunnes käyttöliittymät ovat yhtä älykkäitä ja helposti sovellettavia kuin Fiskarsin sakset. Toisin on diginatiivien laita. Heille ei tarvitse kuin antaa iPad käteen niin jo ovat kohta selvittäneet laitteen käytön salat, liittyneet someen ja alkaneet tuottaa uutta tietoa sovellusohjelmilla, vaikka eivät osaisi sanaakaan englantia. Käsittämätöntä.

Sosialipsykologi Sherry Turklen TED-puheenvuoro Connected but alone, oli varsin pysäyttävä esittäessään perusteltuja näkökulmia psyykkisten ja sosiaalisten digikuilujen synnystä ja vaikutuksista yksilöön, yhteisöön ja lopulta yhteiskuntaan. Varsinkin hänen väitteensä ”laitteet eivät vain muuta sitä, mitä me teemme, vaan myös sitä, keitä me olemme” on sisällöllisesti paljon puhuva. Käyttäytymisemme on muuttunut. Enää ei ole paikkaa tai tilaisuutta, jossa emme ilkeäsi ottaa esiin mobiililaitettamme ollaksemme yhteydessä sosiaaliseen mediaan. Laitteinemme rakennamme ja syvennämme digikuiluja tehokkaasti. Emme osaa olla luontevassa vuorovaikutuksessa toisiimme yhdessäolon ja keskustelun avulla, vaan tarvitsemme välittävän (hah) laitteen. Odotamme siis enemmän teknologialta kuin toisiltamme tai itseltämme. Olemme antaneet valtakirjan tarkemmin miettimättä sen seurauksia. Pelkäämme läheisiä ihmissuhteita. Sosiaaliset robotit ovat tulossa lohduttajiksemme. Keskustelutaidot rapistuvat: ne vievät liikaa aikaa, on vaikea keksiä sanottavaa. Eristäydymme netin maailmaan. Olemme yksin, mutta yhteyden illusiossa. Onko tulevaisuutemme todella muodostumassa Turklen visioiman mukaiseksi? Miten opimme olemaan ihmisiä toisillemme? Eikö ihminen jatkossa ole ihmiselle enää edes susi, vaan some. Yhteiskunnan palvelut ja laitokset voidaan toteuttaa digitaalisesti, koulu pilvessä, sodat infrastruktuuria ylläpitäviä tietoverkkoja tuhoavina manöövereinä. Hurjiin tulevaisuusfantasioihin ei kannata ryhtyä, vaikka vaaran mahdollisuudet on syytä tiedostaakin. Inhimillinen elämänkirjo on niin monimuotoista ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät, ettei tarkka huomisen hahmottaminen ole kovin hyvin hallittavissa eikä palkitsevaa. On hyvin vaikea kuvitella, että ihmiset edes länsimaissa erakoituisivat laitteidensa ääreen. Kaikki inhimillinen on vuosituhansien ajan rakennettu yhteisin voimin. Ellei tämä jatku sortuvat elämää ylläpitävät rakenteet eikä yksilöillä ole siinä rytinässä selvitymisen mahdollisuuksia. Kuitenkin tulevaisuutemme on sellainen kuin sen haluamme olevan. Ratkaisevaa on ketkä ovat ”me”, siis he joilla on valta. Se tässä varsinainen huolenaihe on.

Meidän ryhmämme Kirsi, Hannu, Harri ja minä pohdiskelimme pedagogisen suunnitelma-tehtävän teemaksi Miten käyttää teknologiaa järkevästi? Siinä sitä taas ollaan. Hyviä vastauksia vaille valmis työ.

Asiantuntijaprofiili 4

Mitä olen oppinut niistä kokemuksista, joita olen Edutool-opintojen aikana saanut? Kokemukset vaikuttavat aina. Niiden sävy, kesto ja voimakkuus ovat ratkaisevia tapahtuuko ihmisen ajattelussa ja varsinkin käyttäytymisessä muutosta. Kokemukset ovat subjektiivisesti koettuja tapahtumia ja aiheuttavat aina erilaisia tunnetiloja. Myös kognitiivisen teoriatiedon hankkiminen on kokemista ja vaikuttaa ajatteluun riippuen ratkaisevasti siitä, kuinka suhtaudumme tietoon, johon olemme perehtymässä. Omien käsitystemme kanssa samansuuntainen tieto on tietenkin helpommin omaksuttavissa kuin tieto, jonka koemme omien käsityksiemme ja arvojemme kanssa ristiriitaiseksi. Adaptiivisen asiantuntijan tai oppijan yleensä on tärkeää tuulettaa omia käsityksiään ja hankkia monipuolista tietoa ajatteluunsa ja tietorakenteisiinsa. Tämän koulutuksen myötä minulla on ollut siihen hyvä mahdollisuus. Olen pystynyt päivittämään tietojani ja uudistamaan käsityksiäni. Ennen kaikkea yhteisölliseen työskentelyyn perehtyminen niin teoreettisesti kuin varsinkin kokemuksellisesti on rikastuttanut ajatteluani ja kokemuksiani suuresti. Tiedon on muututtava ymmärrykseksi ja ymmärtämisen soveltamiseksi käytäntöön, jotta taitoja voisi oppia. Kuitenkin kasvatus- ja oppimiskäsitykseni peruspilarit ovat samat, mutta ovat saaneet rinnalleen uusia rakennuspuita. Kaikkea ei pidä muuttaa eikä edes voi. John Bransfordin sanoin artikkelissa Thoughts on Adaptive Expertise: ”But it’s important to note that even adaptive experts have to pick battles carefully. There’s not enough time in life to continually rethink everything we believe.”

Pohdiskelen tehtävässä mainittuja vastinpareja ja niiden arvolatauksia asiantuntijuuden kannalta. Onko niin, että jos laitan toiseen vaakakuppiin vastinparien osat konkreettinen-pintataso-yksinkertainen ja toiseen abstrakti-syvällinen-kompleksinen vaa’an kieli ei osoita tasapainotilaa, vaan abstrakti-syvällinen-kompleksinen osoittautuu painavammaksi? Mistä tämä voisi johtua? Muodostuiko näin hankala joko-tai-asetelma vai onko kyse yleisistä arvostuksista yhteiskunnassa yleensä ja niissä sosiaalisissa piireissä, joihin kuulun vai etupäässä omistani? Kyse on minusta eri ympäristöissäni, arvostuksistani, arvoistani, kokemuksistani ja valinnoistani, joista elämän mittaan on syntynyt ja syntyy tietorakenteeni, mielipiteeni, asenteeni, eri roolini, maailmankuvani ja lopulta koko identiteettini.

Ammatillisesti ja asiantuntijan roolista käsin tarkasteltuna voin kysyä, millainen asiantuntija olen, jos konkreetti, yksinkertainen pintatason ajattelu ohjaa toimiani. Konkreetin ja yksinkertaisen voin hyvin hyväksyä, mutta mitä pintataso merkitsee asiantuntijalle. Syntyykö tuolta pohjalta, eri vaihtoehtoja tai näkökulmia huomioivaa ajattelua, joka opastaisi riittävästi ongelman ratkaisussa. Ongelma on usein, ainakin koulumaailmassa, järkevää muuntaa konkreetiksi ja yksinkertaistaa sitä roimasti. Konkreettisesta asiasta saa otteen ja se on useammille helpommin hahmotettavissa. Asiantuntija osaa jakaa ratkaisua tarvitsevan asian selkeisiin osiin, verbalisoida sen selkeästi ja kuvata visuaalisesti. Näin ongelman ymmärtäminen paranee ja samalla asia yksinkertaistuu ja ratkaisumahdollisuudet lisääntyvät.

Millainen olisin asiantuntijana, joka nojautuu ajattelussaan abstraktiin, syvällisyyteen ja kompleksisuuteen? Tällöinkö olisin koulutuksemme korostama adaptiivinen asiantuntija? Abstraktin ajattelun avulla kykenisin käsitteellistämään ongelman ja hallitsemieni käsitteiden puitteissa tarkastelemaan sitä teoreettisesti ja luomaan siitä mallin. Kykenisin ottamaan huomioon ongelman eri puolia, erittelemään olennaisen, asettamaan tavoitteita ja analysoimaan syy-seuraussuhteita sekä arvioimaan niiden vaikutusta nykyisessä tilanteessa ja tulevaisuudessa. Pystyisin soveltamaan teoreettista tietoani ja hyödyntämään ja rikastamaan sitä uusia haasteita kohdatessani. Teoreettinen käsitteellistämiseni olisi parhaimmillaan kompleksista ja syvällistä ja itselleni selkeää ajattelua, mutta muille se voisi olla vaikeasti ymmärrettävää. Mitä hyötyä siitä silloin olisi yhteisölle? Pahimmillaan se jäisi vain yhdeksi, pian unohtuvaksi puneenvuoroksi ja palautteen näkökulmasta kokisin epäonnistuneeni, mikä panisi minut miettimään ajatteluani ja vaikuttimiani ja murentaisi itseluottamustani ja motivaatiotani. Tosin se voisi myös haastaa minut yrittämään paremmin.

Todellisena adaptiivisena asiantuntijana minun tulisi ymmärtää kaikkien em. vastinparien toisiaan täydentävä merkitys kulloisessakin tilanteessa ja osata soveltaen käyttää niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Muutankin vastinparit näin: pintataso-syvällinen, konkreetti-kompleksinen, yksinkertainen-abstrakti. Adaptiivisena asiantuntijana minun on tärkeä nähdä pintataso, jäävuoren huippu ja ne näkyvät olosuhteet jäävuoren ympärillä, se, mistä kaikki lähtee. Mutta olennaista on nähdä myös syvemmälle ja ymmärtää niitä ongelman rakenteita, jotka ovat piilossa vaikuttamassa. Kun näitä rakenteita alan oivaltaa, syntyy uutta tietoa, mutta ongelma muuttuu samalla monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. Mitä kompleksisempi ongelma on, sitä enemmän sen selittämiseen tarvitaan käsitteitä ja näin ilmiö muuttuu yhä abstraktimmaksi. Tällöin tarvitsen yksinkertaistamisen kykyä adaptoimaan asia hallittavaan muotoon esimerkiksi palastelemalla se pienempiin kokonaisuuksiin. Matematiikassa ja fysiikassa tietoa voidaan tiivistää algoritmeihin ja kaavoihin. Mutta ihmisen psykofyysisiä osa-alueita, kokonaisuudesta puhumattakaan, ei saada kuvatuksi kaavoilla. Siihen inhimillinen käyttäytyminen on onneksi liian monivivahteista, luovuudessaan saavuttamatonta. Emme ole robotin tavoin ohjelmoitavissa. Me kasvatuksen ja käyttäytymisen kentillä työskentelevät joudumme tyytymään tiedon sirpaleisiin ja yrittämään koota niistä ymmärtämistä ja selitysmalleja parhaamme mukaan.

Syyslukukaudella 2012 saimme pitkäkestoisesti perehtyä tietoteknisesti tuettuun yhteisölliseen oppimiseen. Opintokokonaisuus oli hyvin pedagogisesti skriptattu eli hyvin suunniteltu, mikä näin jälkeenpäinkin arvioituna jäsensi selkeästi kurssin osakokonaisuudet, tehtävät ja määräajat ja ennen kaikkea loi ainakin minulle riittävää turvallisuuden tunnetta aloittaa haasteellinen opintojakso. Vaativa, kansainvälinen englanninkielinen työskentely helpottui, koska kurssin rakenteisiin ja sisältöihin liittyviin asioihin ei tarvinnut kuluttaa energiaa.
Tiedonrakentamisen näkökulmasta kurssi toimi myös hyvin, oikeastaan erinomaisesti. Teoreettista tietoamme ja ajatteluamme lisättiin ja kirkastettiin ainakin seuraavilla neljällä tavalla. Teoriatietoa kurssin teemoista saimme videoluennoista ja tieteellisistä artikkeleista. Teoriatieto lisääntyi ja syvensimme sitä vielä yksilöllisesti kirjoittamalla parin liuskan mittaiset esseet jokaisesta kurssin kolmesta teemasta ja kommentoimalla ainakin kahta toisten opiskelijoiden kirjoittamaa esseetä. Tämä valmisti meitä yhteistoiminnalliseen vaiheeseen, jossa neljän, viiden hengen kansainvälisessä ryhmässä saimme tehtäväksemme kirjoittaa ryhmän yhteinen artikkeli yhdestä kurssin pääteemasta. Meidän ryhmämme kirjoitti emootioiden ja motivaation merkityksestä CSC-oppimiselle.

Mikä tässä siis toimi? Heti alussa työskentelylle luotiin vahva pohja, 1)rakenne ja teoriatieto. Videot ja artikkelit oli valmiiksi valitut. Aikaa ja energiaa ei tarvinnut käyttää niiden haeskeluun. Sen aika tuli myöhemmin. Näin päästiin 2)nopeasti työn alkuun ja kaikille kurssin osallistujille mahdollistui 3)samankaltainen tietopohja, mikä varsinkin kollaboraatiovaiheessa auttoi paljon, koska käsitteistö oli kaikille tuttua. Tämä helpotti 4)yhteisen kielen rakentumista ryhmän jäsenten välille. 5)Toisten esseisiin perehtyminen ja kommentointi syvensivät teoreettista ajattelua ja tutustutti myös kansainvälisiin opiskelijoihin. Kulttuuristen erojen huomaaminen laajensi omaa ymmärrystä ja oli rikastuttava kokemus.
Vaativin ja keskeisin vaihe oli kollaboraatio. Tämän vaiheen aikana saimme itsenäisesti, mutta skriptin puitteissa harjoitella teemamme valintaa, työmme suunnittelua ja jäsentelyä, etsiä lisää tietoa eri artikkeleista, sovitella näkemyksiämme ja hioa kirjoituksiamme teeman kysymyksiin vastaavaksi kokonaisuudeksi. Kollaboraatiovaihetta vei eteenpäin myös 6)ohjaus ja saamamme palaute. Yhteisöllinen prosessi oli monimutkainen, mutta 7)ryhmä toimi upeasti: vastuullisesti ja toisiinsa luottaen, mikä ylläpiti hyvää motivaatiota. Tässä ryhmässä yhteisöllisyys toimi. Ehkä siinä auttoi sekin, että yhteisöllisyys oli koko kurssin keskeinen teema ja artikkelissamme tarkastelimme sitä motivaation ja emootioiden näkökulmasta. Englannin kielen niin suullinen kuin kirjallinenkin käyttö oli haasteellista ja vaikeaa, mutta ei niin vaikeaa kuin opintojakson alussa arvelin sen olevan.

Itselleni tärkeimpänä tästä opintojaksosta jää sisäinen tunto selviytymisestä ja onnistumisesta. Nyt oli kerrankin riittävästi aikaa ja rauhaa keskittyä, koska rinnakkain kulkevia muita kursseja ei juuri ollut. Missään vaiheessa enkä mistään syystä tuntenut ahdistusta. Stressiä oli sopivasti. Ryhmän merkitys vastuun jakajana ja työn eteenpäin viejänä oli myös ensiarvoisen suuri. Onnistumisen kokemus on vahva tunne. Se lisää itseluottamusta ja motivaatiota ja näin ne hälventävät pelkoa ja pienuuden tunnetta. Kokemus, jota adaptiivisen asiantuntijan kehittyminen tarvitsee.

Millainen vaikutus opinnoilla on ollut työhöni, onkin aika pulmallinen vastattavaksi. Suuria, radikaaleja muutoksia en ole huomannut, koska kovin suunnitelmallisesti en ole niitä tehnyt. Tämä johtuu paljolti siitä, että uudessa työpaikassani suurin osa energiastani suuntautuu oppilaan- tuntemuksen hankkimiseen ja koulun kulttuuriin sisälle pääsyyn. Tuo kartta on välttämätön, jotta mahdollisimman sujuvasti osasin hahmottaa toimintaympäristöni ja toimia siellä. Teoriatiedon soveltaminen alakouluikäisten oppimisen rakentajana ei ole yksinkertaista jo siitä syystä, että hämmästyttävän monen koululaisen perustaidot ja – tiedot, oman käyttäytymisen hallitsemisen ohella ovat kovin puutteelliset. Tajunnanvirran impulsiivisuus näkyy heikkona keskittymiskykynä, jolloin oppilaan orientaatio koulutyöskentelyyn on vain muutaman minuutin mittaista. Nuo hetket minun opettajan tulisi osata hyödyntää viisaasti, jotta oppilaiden kokemukset oppimisesta olisivat positiivisia ja vahvistaisivat heidän minäpystyvyyttään ja motivaatiotaan. Itsesäätöisen oppijan kuva haipuu kaukaisuuteen, mutta metakognition eri ulottuvuuksia olen oppilaiden kanssa työstänyt. Sieltä löydän sovellettavaa oppilaiden ajattelun tueksi ja rakentamiseksi. Työtä riittää ja huoli kasvaa. Tasoerot tulevat entistä jyrkemmin näkyviin. Tällä menolla yhteiskunnan polarisoituminen nopeutuu. Tämän kehityksen katkaisemiseksi tarvitsemme paljon adaptiivisia asiantuntijoita useilta aloilta.

Tavoitteet keväälle 2013
1. Syventää edelleen tietämystäni metakognitiosta, motivaatiosta ja emootioista ja synkronoida ne tietorakenteeksi, jota voin
suunnitelmallisesti soveltaa käytännön opetustyössä.
2. oppia kirjoittamaan tieteellistä tekstiä APA-tyylin mukaisesti.
3. oppia riittävästi hallitsemaan NVivo 10:n käyttö.

Blog assignment 1

Start
On the 23th of Nov we had our first contact to our mentees, Marta, Salvador, Antonella and Lyana. We, the mentors, had planned the program for the day earlier as well as the main outlines for the rest of our mentoring task. It was quite exciting to see what was happening in our eight members team. Our main purpose was to get to know each other a bit by introducing our selves and tell what we’ll do during the meetings to come. We started by an introduction play, called Self Market. It is a simple game, where each player picks up four cards separated on the table. There were 100 cards on the table, so the selection was at least reasonable. In every card there was written a word that characterizes traits of human nature, like intelligent, absentminded, lazy etc. After reading the cards the players try to exchange more suitable cards for him/her and try to get rid of the cards which don’t fit to his/her character. This is the trading part of the game. When every one is happy with his/her cards (or isn’t), the players tell on his turn what these cards he/she got and kept tell about him/her as a person. The main aim after getting known each other, is to warm up the atmosphere and make every one feel more confident, which is the most important feeling to enhance social interactions. At the same time, social interactions enhance metacognition. Through discussions with others, we improve our ability to give a more accurate report on the reasons for our actions and experiences (Frith, 2012). I think that within the day the interaction between us was easy and free. This kind of start was successful and will take us to a good co-operation. I hope that our mentoring would reach the target, so we could be useful to our mentees, those wonderful and fully motivated young people.

My role as a mentor
The name of our team is ILMALÄMPÖPUMPPU. It’s a very tricky word, even to us, native Finns. I don’t know how and why some of our mentees got to the point, that this nomination would be suitable to our group. Maybe it just is a funny word. Anyway, I can sketch my role in proportion to that equipment. Like an ILMALÄMPÖPUMPU my job is to take cool or cold air in(e.g. information), process it and finally output warm air (e.g. understanding). This sounds a bit technical and mechanical, and even selfish, but somehow this is, what mentoring is question about. Of course the main thing is processing, how a mentor is dealing information with his mentee via dialogs. A good mentor is a good listener, who can hear more than just the words in the sentences. He should be experienced in several ways by his job, life and his discipline. He also must be respectable and responsible. And he must know his limits, because he can only lead as far as he knows the path.

What did I learn on the 1st meeting?
My answers can be found in the introduction section of this writing.

What do I want to learn during this mentoring process?
We have decided to joint the two groups as one. Thus it will be interesting to see how we manage to work as quite a big group, where there are four mentees and four mentors. We must plan the mentoring processes carefully, the ways to be active and take into consideration our different backgrounds and cultural effects. In a word, this means knowing our mentees’ student profiles pretty well, which are highly in connection to some parts of their personalities in an academic way. Here we meet the idea of metacognition; how can I learn to see something essential of my mentees metacognitional processes to guide them forward in their thinking and am I aware of my own metacognitive processes? A big question is also English. Can we express ourselves clearly and exactly, that we can understand each other? And finally there is a question of discussions between the mentors. Are we able to share our perceptions and experiments to build a better scaffolding for greater understanding. I want to learn more of scripting, metacognitional skills, dialog, collaboration, scaffolding and English.

How do I understand the concept of scaffolding in this process?
Scaffolding is a very descriptive metaphor to me. It shows clearly its importance and temporary in learning. In this process scaffolding is one possible tool to use. Perhaps one can’t avoid using it. In mentoring processes scaffolding means most of all dialogue and discussion means thinking which means building and rebuilding knowledge, strategies, planning and monitoring. So here we are, in the middle of SR-learning. Is it possible to see scaffolding through SRL? When a learner is advancing in SRL, does it mean, that he himself is scaffolding his learning process more than for example a tutor, a teacher, peers or a mentor? In other words he is using his ”inner scaffolds”. I’m willing to think in this way, because all I learn is individual and private and happens in my brain only. This, however, doesn’t mean, that we weren’t able to learn together, collaboratively.

References:
Firth, C.D. (2012). The role of metacognition in human social interactions. Philosophical Transactions of The Royal Society B, 367, 2213 – 2223.

KYSELYTUTKIMUS

Miksi kyselytutkimus?

Kyselytutkimus on tehokas tapa kerätä laajakin tutkimusaineisto. Hyvän kyselylomakkeen laatimiseen kannattaa käyttää aikaa. Huolellisesti suunniteltu kysely on nopea suorittaa ja helposti analysoitavissa ja analyysin tulokset raportoitavissa taulukkoihin ainakin kvantitatiivisia menetelmiä käytettäessä. Tulosten tulkinta voi kyllä olla vaikeaa. Kyselytutkimuksessa on mahdollista esittää runsaasti kysymyksiä, varsinkin jos vastausvaihtoehdot ovat valmiina. Ongelmaksi voi tulla kysymysten väärinymmärrys. Tätä tutkijan ei ole mahdollista kontrolloida tiedonkeruuvaiheen aikana. Kysymysten onnistuneisuutta ja väärinkäsittämistä voidaan vähentää pilottitutkimuksella ja laatimalla kysymykset niin, että väärinkäsittäminen ja -vastaaminen teknisesti estyy. Toinen asia, jota ei voida kontrolloida, on kuinka vakavasti, huolellisesti ja rehellisesti vastaajat suhtautuvat kyselyyn. Myös vastaamattomuus voi muodostua ongelmaksi. Tämä voi johtua kyselyn liiallisesta pituudesta, tutkimusaiheen vieraudesta tai kiinnostamattomuudesta. Toisaalta, jos kohdejoukko tuntee hyvin asiayhteyden vaikuttaa se myönteisesti vastausprosenttiin. Kyselytutkimuksen hyvänä puolena on, ettei tutkija olemuksellaan voi suoraan vaikuttaa vastauksiin.

Tutkimuskysymys

Tutkimuskysymyksen muotoileminen on graduntekijälle tärkein vaihe heti aiheen päättämisen jälkeen. Varsinainen tutkimuksen tekeminen alkaa erilaisten tutkimuskysymysten miettimisellä. Se on tutkimuksen tekemisessä olennaisin osa. On tyypillistä, että tutkimuskysymyksiä on aluksi monia ja monen laatuisia, mutta tutkimusaiheen kanssa työskentely ja teoriaan tutustuminen karsivat määrää, ja lopuksi jäljelle jää tutkimuksen kannalta olennaisimmat kysymykset. Tutkielmassa on erittäin olennaista tuoda tutkimuskysymykset selkeästi julki ja vastata asettamiinsa kysymyksiin. Laadukkaiden tutkimuskysymysten muotoileminen vaatii paljon tietoa ja harjoitusta. Huomattavasti auttaa, jos tutkijalla on kokemusta tutkittavasta aiheesta. Työn ohjaajien ja opiskelutovereiden, monesti myös kollegoiden kanssa keskusteleminen tutkimuskysymyksen tarkentamiseksi on suureksi hyödyksi. Kerättyyn aineistoon perustuva tutkimuskysymyksen muokkaaminen ja tarkentaminen tutkimuksen kuluessa on projektin onnistumisen kannalta tärkeää.

Tiedonkeruu ja kyselyn muodot

Tutkimuksen aineiston keruu voi tapahtua usealla eri tavalla. Tavan valitaan vaikuttaa tutkimuksen lähtökohdat ja tarkoitus sekä kohderyhmä. Kyselytutkimuksen keinoin pyritään saamaan tietoa ihmisten toiminnasta, käyttäytymisestä, arvoista ja asenteista sekä tosiasioista, käsityksistä, uskomuksista ja mielipiteistä. Kyselytutkimuksin voidaan kartoittaa myös toiminnan ja mielipiteiden arviointeja ja perusteluja. Tosiasioita kartoitettaessa tulee kysymykset esittää suoraan selkeinä ja yksinkertaisina kysymyksinä joko avoimina kysymyksinä, jolloin vastauslomakkeessa on tyhjä tila vastausta varten tai monivalintatyyppisesti.

1. Posti- tai verkkokysely

Tutkittaville lähetetään kyselylomake, jonka he täyttävät ja palauttavat tutkijalle. Kyselyyn liitetään vastausohjeet ohjaamaan lomakkeen itsenäistä täyttämistä. Postikyselyn etuna on, että se ei ole maantieteellisesti eikä kiinteästi aikaankaan sidottu. Vastaaja voi siis valita itselleen sopivan ajankohdan kyselyn täyttämiselle. Ongelmana on usein vähäinen vastaamisprosentti ja ettei voida olla aivan varmoja, kuka kyselyyn on todellisuudessa vastannut.

2. Kontrolloitu kysely

a) Informoitu kysely
Tutkija ja vastaajat ovat samassa tilassa ja kaikki koehenkilöt vastaavat samanaikaisesti. Tutkija jakaa vastauslomakkeet henkilökohtaisesti ja kertoo samalla tutkimuksen tarkoituksen.

b) henkilökohtaisesti tarkistettu kysely
Tutkija lähettää lomakkeet postitse ja noutaa ne ilmoitetun ajan kuluttua henkilökohtaisesti. Tätä tapaa käytetään verrattain harvoin sen vaivalloisuudesta ja alueellisesta rajoittuneisuudesta johtuen.

3. Avoimet kysymykset

Avoimet kysymykset ovat useasti osa tutkimuksen kysymysvalikoimaa. Avoimia kysymyksiä laadittaessa on kysyttävä aina yhtä asiaa kerrallaan ja annettava riittävästi vastaustilaa. Avointen kysymysten hyvinä puolina on, että niiden avulla saadaan vastaajan mielipiteet esille paremmin sekä mahdollisuus saada hyviä ideoita kehitystoimintaan. Huonoina puolina voidaan pitää sitä, että useasti näihin kysymyksiin jätetään vastaamatta tai vastaukset ovat epätarkkoja ja joskus vastaukset ovat asian vierestä.

4. Monivalintakysymykset

Monivalintatyyppisiä, strukturoituja mittareita on vuosikymmenten saatossa kehitetty useita, ja monet niistä ovat edelleen laajasti käytössä. Perusrakenteeltaan ne muistuttavat paljolti toisiaan. Yleensä niissä on valmiit numeroidut vaihtoehdot joista vastaaja valitsee yhden tai useamman vaihtoehdon. Monissa kyselytutkimuksissa käytetään strukturoidun ja avointen kysymysten yhdistelmää. Tällöin valmiiden vastausvaihtoehtojen jälkeen vastaajalle esitetään avoin kysymys, jotta saataisiin esiin vaihtoehtoja ja näkemyksiä, joita tutkija ei ole tullut ajatelleeksi. Asteikkoihin eli skaaloihin perustuvat mittarit ovat ehkä eniten käytettyjä mittareita käyttäytymistieteissä. Niissä esitetään väittämiä, joista vastaaja valitsee sen, miten voimakkaasti hän on samaa tai eri mieltä kuin esitetty väittämä. Yksi tunnetuimmista on 5- tai 7-portainen Likertin asteikko. Sitä käytetään etupäässä asenteiden ja mielipiteiden mittaamiseen. Muita tunnettuja skaalamittareita ovat semanttinen differentiaali eli adjektiiviparien mukaan tapahtuva luokittelu ja Flechen asteikko. Erikoisuutena tässä asteikossa on, että se soveltuu käytettäväksi lukutaidottomien keskuudessa. Asteikko perustuu visuaalisuuteen ja useimmiten vastausvaihtoehtoina on käytetty erikokoisia neliöitä, joiden koko ilmaisee mielipidettä. Flechen asteikon kuvaajina voidaan käyttää myös kasvokuvia (hymyilevä tai surullinen). (Aaltola & Valli 2007, 119.)

Aineiston analyysi ja tulkinta

Saatu aineisto tarkistetaan ja selvitetään löytyykö selviä virheellisyyksiä tai puuttuuko tietoja. Virheelliset ja puutteelliset lomakkeet poistetaan analysoitavasta aineistosta. Aineiston analysointi tehdään aineistosta riippuen joko tilastollisin menetelmin luokittelemalla vastaukset ensin ryhmiin tai laadullisin menetelmin teemoittamalla. Tutkimukseen hyväksytty aineisto pitää järjestää. Tämä tehdään tutkimusstrategiaan perustuen. Kvalitatiivisesta aineistosta muodostetaan muuttujia ja aineisto koodataan laaditun muuttujaluokituksen mukaisesti. Analyysimenetelminä käytetään yleensä teemoittelua, tyypittelyä, sisällönerittelyä, diskurssianalyysia, joka kohdentuu puhekäytänteisiin ja puhetapoihin, tai keskusteluanalyysiä, jolloin lähtökohtana on arkipuhe. Tällöin aineisto on kerätty haastatteluilla, jotka on tallennettu nauhalle. Aineiston luokittelemiseksi se on litteroitava eli kirjoitettava sellaisenaan puhtaaksi tai valikoiden esim. teemojen mukaan. Ymmärtämiseen pyrkivässä tutkimustavassa käytetään tavallisesti laadullista analyysia ja niistä johdettuja päätelmiä. Jos tutkimus pyrkii selittämään tutkittavia asioita, käytetään tällöin usein tilastollisia analyysimenetelmiä ja pyritään päätelmien tekoon. Tuloksia ei saa esittää lukijalle pelkkinä jakaumina tai korrelaatioina vaan niitä on selitettävä ja tulkittava. Tutkija pohtii analyysin tuloksia ja tekee niistä omia perusteltuja johtopäätöksiä.

Mittauksen laatu

Validiteetti ja reliabiliteetti

Tutkimukseen tuo epävarmuutta sekä tiedonkeruu että mittaaminen. Molempiin on syytä kiinnittää huomiota. Kvantitatiivisissa tutkimusmenetelmissä tilastotiede on perinteisesti keskittynyt tiedonkeruuseen, etenkin otantaan. Mittaaminen kuuluu kuvaan otannasta riippumattakin. Mittauksen osalta on arvioitava kahta asiaa, tässä järjestyksessä:
1. validiteetti: eli mitataanko oikeaa asiaa?
2. reliabiliteetti: onko mittaus riittävän tarkkaa?

Validius on ehdottomasti ensisijainen mittauksen laatukriteeri ja kytkeytyy vahvasti ilmiön sisältöä koskevaan teoriaan. Validius on arvioitavissa mittauskehikon puitteissa. Validiteettitarkastelussa voidaan erottaa ulkoinen validiteetti (face validity), sisältövaliditeetti (content validity) ja rakennevaliditeetti (construct validity).
Ulkoisella validiteetilla tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin mittausmenetelmä näyttää mittaavan sitä, mitä sillä ajatellaan mitattavan. Vaikka tällä ei ensisilmäyksellä näyttäisikään olevan suurta merkitystä tulosten kannalta, erityisesti eräissä koehenkilöin tehtävissä kokeissa (esim. suorituskykytesteissä, joissa maksimisuorituksen on todettu määräytyvän hetkittäisen psyykkisen tilan perusteella) sillä voi olla uskottavuuden ja motivoinnin kannalta epäsuorasti merkitystä.
Sisältövaliditeetti tarkastelee puolestaan sitä, kuinka laajasti mittausmenetelmä kattaa mitattavan ilmiön. Jos siis menetelmä valottaa vain osittain mitattavaa ilmiötä (mitataan vaikkapa henkilön suorituskykyä vain näppäryyttä edellyttävällä testillä tai eläinten hyvinvointia terveellisyysmuuttujalla), sisältövaliditeetti ei ole todennäköisesti kovin hyvä.
Rakennevaliditeetti kertoo sen, missä määrin mittausmenetelmän muuttuja on rakenteeltaan tarkasteltavana olevan ilmiön rakenteen mukainen. Mittaamalla pyöreän pöydän ritareiden taistelutaitoa ampumalla nuolia paikallaan olevaan tauluun tietyltä etäisyydeltä ei saada luotettavaa kuvaa ritareiden käytännön taistelutaidosta — menetelmän rakennevaliditeetti on heikko.

Reliabiliteetti

Reliabiliteetilla tarkoitetaan mitattavan suureen ja mittausmenetelmän antaman lukuarvon pysyvyyttä ajan tai edustavien näytteiden yli tarkasteltuna. Toisin sanoen menetelmän reliabiliteetti on sitä parempi, mitä paremmin se toistaa mittaustulokset suoritettaessa mittaus uudelleen jonkin ajan kuluttua tai otettaessa tarkasteltavasta kohteesta useita rinnakkaisia edustavia otoksia. Reliabiliteetti merkitsee luotettavuutta ja riippumattomuutta sattumanvaraisuudesta. Reliabiliteetin arviointiin vaikuttavat sekä mitta-asteikosta että mittausmallista tehtävät oletukset. Reliabiliteetti on kiinnostava vain, mikäli validiteetti on riittävän hyvä.

Yhteenveto

Laadullisella tutkimuksella on paljon annettavaa käyttäytymistieteille. Useita eri tutkimusmenetelmiä, sekä laadullisia että määrällisiä, yhdistämällä päästään kattavampaan kokonaiskuvaan tutkittavasta aiheesta. Graduntekijän kannattaa tutustua kaikkiin tarjolla oleviin vaihtoehtoihin tutkimusta suunnitellessaan. Tutkimuksen tekemistä ei voi oppia pelkästään siitä lukemalla, vaan sen voi oppia vain tekemällä.

Lähteet:

Aaltola, J. & Valli, R. (2007). Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Juva: Bookwell Oy. 2. korjattu ja täydennetty painos.

Campbell, K. (1999). Collecting Information: Qualitative Research Methods for Solving
Workplace Problems. Technical Communication, vol. 46 (4), 532–545.

Vehkalahti, K. (2007). Mittaamisesta ja faktorianalyysista. Helsinki: Tilastokeskus.
http://www.helsinki.fi/people/Kimmo.Vehkalahti

http://www.helsinki.fi/mm/suitia/mittaus/teoria3.htm

Design-Based Research Method

Design-tutkimuksen perusteluissa törmään jälleen teorian ja käytännön ristiriitaan. Design-perustaisen tutkimuksen kehittelijät ovat todenneet, ettei kasvatustieteellinen tutkimus yleensä riittävästi tue eikä innovoi käytännön kasvatus- ja opetustyötä eikä syvennä oppimisen ymmärtämistä eikä siten kehitä teorianmuodostumista. DB-tutkimus pyrkii ymmärtämään kuinka, milloin ja miksi oppiminen mahdollistuu tai estyy. Se myös pyrkii edistämään oppimista edistävien ympäristöjen suunnittelua. Hyvässä DB-tutkimuksessa on seuraavat viisi piirrettä:
1. oppimisympäristön suunnittelun keskeiset tavoitteet ja edistyneet oppimisteoriat kulkevat käsi kädessä
2. kehitys ja tutkimus tapahtuu toisiaan seuraavissa design-sykleissä* ja kukin sykli sisältää edellisen syklin reflektointia, analysointia ja siitä
johdetun seuraavan syklin suunnittelun
3. tutkimuksessa syntyvää uutta teoriatietoa tulee jakaa opettajille ja koulusuunnittelijoille yhteisen keskustelun pohjaksi
4. tutkimuksen tulee selittää, miten tuloksia voidaan toteuttaa käytännössä
5. em. tulosten kehittäminen perustuu menetelmiin, jotka voidaan dokumentoida ja liittää hyväksyttäviin, kiinnostusta ilmentäviin prosesseihin.

* Design-sykli by Marjaana Kangas: 1. pedagogisen mallin suunnittelu 2. pedagogisen mallin testaaminen 3. mallin edelleen kehittely ja testaaminen

Enkenbergin mukaan design-tutkimus on luonteeltaan pragmaattista (mikä toimii), teoreettisesti ankkuroitua (teoriasidonnaista), interaktiivista (tutkija – opettaja; koulu – tutkijayhteisö), iteratiivista ja joustavaa (”ei yksi pääsky kesää tee”) sekä integratiivista ja kontekstuaalista (ekologista- tulokset siirrettävissä design periaatteiden muodossa)

Miksi design-tutkimusta?

Design-tutkimuksen tärkein anti kasvatustieteille on, että menetelmä mahdollistaa tutkimustiedon suoran hyödyntämisen käytäntöön tuottaen niihin parempaa ymmärtämistä. Samalla DB-tutkimus kehittää opetuksen ja oppimisen teoriatietämystä ja johtaa iteratiivisuuskäytänteiden ansiosta parempaan designiin, tutkimusasetelmien suunnitteluun ja toteutukseen. Design-tutkimuksen vahvuus on tutkia laajemmin oppimista monimutkaisissa systeemeissä ja jatkokehitää yleisiä tai ennustavia oppimisteorioita. DB-tutkimuksen yhteydessä voidaan kehittää menestyksekkäitä, uusia oppimismalleja. Tavoitteena onkin tällaisten mallien kehittely.
Design-tutkimus parhaimmillaan
1) tutkii mahdollisuuksia hahmottaa uutta näkökulmaa oppimiseen ja kehittää oppimista tukevia luovia oppimisympäristöjä
2) kehittää oppimisteorioita aidossa ympäristössä
3) edistää ja lujittaa design-tietoa
4) lisää kykyä tehdä uusia kasvatus-innovaatioita

Design-tutkimisen haasteita
Yhtenä DB-tutkimuksen haasteena on tutkijan kaksoisrooli: yhtäältä hän on hyvin syvästi mukana tutkimusprosessin eri vaiheissa, toisaalta hän on työnsä ensimmäinen kriitikko. Asetelma voi aiheuttaa vaikeuksia ylläpitää objektiivista tutkimusotetta ja heikentää tutkimustulosten tulkintaa ja niiden syntymekanismien ymmärtämistä. Vaikeuksia voi aiheutua myös tiedon runsaus ja moimutkaisuus, varsinkin kun usein tutkimusta tehdään ryhmätyönä useiden viikkojen ajan. Kertyneen datan tulkinta voi olla vaikeaa ja johtaa ryhmässä toisistaan poikkeaviin tulkintalinjoihin, koska tiedosta voidaan tehdä useita johtopäätöksiä. Tällöin on tärkeää pitäytyä teoriataustassa ja tutkimuskysymyksissä sekä valita huolellisesti analyysimemtelmät, jotta tutkimuksen tieteellinen luotettavuus ja validius voidaan saavuttaa. Tutkijoiden on tärkeää pitää myös mielessä, että vaikka yleistettävää ja soveltavaa tietoa syntyisikin, edes käyttökelpoinen tieto ei tee monimutkaisista kasvatusongelmista yksinkertaisia ratkaista.

Kytkentä: oma gradu vs. DBR
Vaikka oman tutkimusaineistoni olen kerännyt autenttisissa oppimistilanteissa, en hahmota tutkimustani DBR-lähtöiseksi. Ymmärrän design-tutkimuksen ennen kaikkea (oppimisen ja oppimisympäristöjen) syklisenä tutkimisena, jossa edellistä tutkimusvaihetta analysoimalla laaditaan (designataan) uusi, tarkempi tutkimuskierros ja tällaisia kierroksia voi olla useita. Mielestäni se on varsin lähellä tutkivan oppimisen periaatteita.Tutkimukseeni vidoidut 10 oppituntia eivät muodosta oppimisen edistymistä tutkivaa ja selittävää sykliä, vaan pyrin videoista seulomaan näkyviin oppilaan subjektiivisia tunnetiloja suhteessa opettajaan ja käsilläolevaan harjoitukseen tai tehtävään. Pyrin videomateriaalia iteroimalla luokittelemaan millaiset tunteet oppilaalla ovat vallitsevia, miksi ne syntyvät, miten ne vaikuttavat oppimiseen ja mikä on opettajan osuus tässä vuorovaikutuksessa. Miellänkin tutkimukseni tapaustutkimukseksi. Tutkittava tapaus ymmärretään jollain tavoin rajautuneeksi omaksi kokonaisuudekseen. Tavoitteena on tuottaa valitusta tapauksesta yksityiskohtaista ja intensiivistä tietoa. Analyysi ei siis pyri yleistettävyyteen sellaisin keinoin kuin esimerkiksi survey-tutkimus, mutta pyrkiessään ymmärtämään ja tulkitsemaan syvällisesti yksittäisiä tapauksia niiden erityisessä kontekstissa, se hakee tietoa ilmiöön liittyvän toiminnan dynamiikasta, mekanismeista, prosesseista ja sisäisistä ’lainalaisuuksista’ sellaisella tavalla, että tutkimuksen tuloksilla voidaan osoittaa olevan laajempaa sosiokulttuurista merkitystä ja siten jonkinlaista yleistettävyyttä tai siirrettävyyttä.

Tutkimusstrategiana tapaustutkimus on väljästi määrittyvä, ja sitä voidaan toteuttaa monen eri analyysimenetelmän avulla. Tutkimuksessa voidaan yleisesti puhua tapauksista (case), joilla viitataan yksittäisiin tutkimuskohteisiin, jotka yhdessä muodostavat tutkimuksen keskiössä olevien tutkimuskohteiden suppeaan joukkoon.

Lähteet:
Design-Based Research: An Emerging Paradigm for Educational Inquiry, Educational Researcher, Vol 32, No. 1, pp. 5-8.
Tutkimus-kokeilu-ja-kehittamistoiminta/tutkoke-symposiumit-1/tukoke-symposium-joensuussa-30-31-03.2009/tukoke_Enkenberg_Joensuu2009.pdf

Oppimisen design-tutkimus (esitys)

http://prezi.com/68rj4izp8qcy/leikilliset-oppimisymparistot/

Oppimispäiväkirjan aloitus ajatukset 19.01.2012

Teoria, oi teoria, mikä sinä olet?  Sitäkin olen pitkin syksyä (2011) miettinyt, koska olet vaikeasti hahmotettavissa, mystinen, ymmärryksen (kognition) tavoittamattomissa.  Mielenkiintoista on, että teoriat muodostuvat ainakin ihmistieteissä arkielämästä tehtyjen havaintojen pohjalta.  Havainnot analysoidaan ja käsitteellistetään, käsitteet kirjoitetaan tieteen kielellä auki ja arki-ilmiöt pyritään kuvaamaan ja selittämään yleisllä tasolla.  On syntynyt tutkimus.  Kun ilmiötä tutkitaan toistuvasti, siitä löydetään uusia ulottuvuuksia, teoria syvenee.  Sen avulla kyetään selittämään ilmiötä tarkemmin ja monipuolisemmin.  Ymmärrys lisääntyy ja parhaimmillaan opitaan soveltamaan teoriaa ja tuomaan lisäarvoa tavalliseen arkeen.  Mielenkiintoista on, että arjen avulla tiede oikeuttaa olemassaolonsa.  Mielenkiintoista on, että teoria mystifioituu käyttämänsä kielen vuoksi ja mielenkiintoista on, että arkitodellisuuden ja teorian suhde on pinnalta katsoen yksisuuntainen.

Tällaisia mietin Kvali-kurssin ensimetreillä 19 tammikuuta. Pohdinpa hieman vielä lisää nyt syyskuulla 2012. Miksi teoria tuntuu vaikeasti havainnoltavalta. Kysymys lienee siitä, että teoriat esim. kasvatustieteessä ovat paisuneet niin laajoiksi tietokokonaisuuksiksi, ettei niiden hahmottaminen saati hallitseminen onnistu keneltäkään. Tietoa on yksinkertaisesti liikaa yhden ihmisen kapasiteetille. Tutkimuksen tuottama teoreettinen tieto on kuin ameebamainen, tuulinen valtameri, jossa meri on tiedon määrä, laatu ja syvyys ja ameebamaisuus eri teoreettiset tarkastelukulmat ja varsinkin suuntaukset, mitkä kulloinkin ovat ajassa voimakkaimmin esillä. Tuulimetafora on kaikki se, mikä vaikuttaa jokaiseen yksilöön ihmiseksi kasvattamisen ja kasvamisen elinikäisessä prosessissa niin yksilön sisäisten, yhteisöjen, yhteiskunnan kuin globaalin näkökulmasta. Tällaisella merellä purjehtimisen niin praktikkona kuin graduntekijänä koen erittäin haastavaksi. Tuuliin en voi juuri vaikuttaa, ne täälläkin puhaltavat mistä haluavat. Oma pieni puhkumiseni graduni voimalla ei riitä kuin ehkä pullistamaan oman paattini purjetta. Sitä toivon. Graduntekijänä haaste on löytää ne majakat, jotka ohjaavat toivottuun suuntaan. Praktikkona haasteena on kehittää purjehdustaitoani riittävästi selviytyäkseni vaihtelevissa tuulissa.

Aloitin oppimispäiväkirjani teoria-käsitteen vaikeaselkoisuuden ja teorian ja käytännön ristiriidan pohdiskelulla. Onko tämän ruotiminen kovin järkevää oman tutkimustyöni valossa. Vastauksia ja mielenkiintoisia tutkimustietoja teorian ja käytännön suhteista löysin Jouni Peltosen ansiokkaasta väitöskirjasta. (http://herkules.oulu.fi/isbn9789514292965/isbn9789514292965.pdf) Lopulta, kaikista virtauksista huolimatta, kasvattamisessa, oppimisessa ja opettamisessa on kyse yhden ihmisen kohdejoukosta. Miten onnistun hänen suhteensa opettajana, entä laajemmin ihmisenä? Olenko mahdollisuus, hidaste, este? Tätä samaa selvittelen gradussani, kun yritän selvittää oppimistilanteen tunneilmastoa, sen syntyyn vaikuttavia tekijöitä ja vaikutuksia oppijaan. Uusimman näkemyksen mukaan oppiminen on kuitenkin ennen muuta myös emotionaalinen prosessi, eräänlainen kognitioiden ja emootioiden yhteisvaikutuksen tulos, Karlsson H. http://www.med.utu.fi/yleislaak/oav/Hasse_Karlsson_-_Aivot_luovuus_oppiminen.pdf.