Mitä olen oppinut niistä kokemuksista, joita olen Edutool-opintojen aikana saanut? Kokemukset vaikuttavat aina. Niiden sävy, kesto ja voimakkuus ovat ratkaisevia tapahtuuko ihmisen ajattelussa ja varsinkin käyttäytymisessä muutosta. Kokemukset ovat subjektiivisesti koettuja tapahtumia ja aiheuttavat aina erilaisia tunnetiloja. Myös kognitiivisen teoriatiedon hankkiminen on kokemista ja vaikuttaa ajatteluun riippuen ratkaisevasti siitä, kuinka suhtaudumme tietoon, johon olemme perehtymässä. Omien käsitystemme kanssa samansuuntainen tieto on tietenkin helpommin omaksuttavissa kuin tieto, jonka koemme omien käsityksiemme ja arvojemme kanssa ristiriitaiseksi. Adaptiivisen asiantuntijan tai oppijan yleensä on tärkeää tuulettaa omia käsityksiään ja hankkia monipuolista tietoa ajatteluunsa ja tietorakenteisiinsa. Tämän koulutuksen myötä minulla on ollut siihen hyvä mahdollisuus. Olen pystynyt päivittämään tietojani ja uudistamaan käsityksiäni. Ennen kaikkea yhteisölliseen työskentelyyn perehtyminen niin teoreettisesti kuin varsinkin kokemuksellisesti on rikastuttanut ajatteluani ja kokemuksiani suuresti. Tiedon on muututtava ymmärrykseksi ja ymmärtämisen soveltamiseksi käytäntöön, jotta taitoja voisi oppia. Kuitenkin kasvatus- ja oppimiskäsitykseni peruspilarit ovat samat, mutta ovat saaneet rinnalleen uusia rakennuspuita. Kaikkea ei pidä muuttaa eikä edes voi. John Bransfordin sanoin artikkelissa Thoughts on Adaptive Expertise: ”But it’s important to note that even adaptive experts have to pick battles carefully. There’s not enough time in life to continually rethink everything we believe.”
Pohdiskelen tehtävässä mainittuja vastinpareja ja niiden arvolatauksia asiantuntijuuden kannalta. Onko niin, että jos laitan toiseen vaakakuppiin vastinparien osat konkreettinen-pintataso-yksinkertainen ja toiseen abstrakti-syvällinen-kompleksinen vaa’an kieli ei osoita tasapainotilaa, vaan abstrakti-syvällinen-kompleksinen osoittautuu painavammaksi? Mistä tämä voisi johtua? Muodostuiko näin hankala joko-tai-asetelma vai onko kyse yleisistä arvostuksista yhteiskunnassa yleensä ja niissä sosiaalisissa piireissä, joihin kuulun vai etupäässä omistani? Kyse on minusta eri ympäristöissäni, arvostuksistani, arvoistani, kokemuksistani ja valinnoistani, joista elämän mittaan on syntynyt ja syntyy tietorakenteeni, mielipiteeni, asenteeni, eri roolini, maailmankuvani ja lopulta koko identiteettini.
Ammatillisesti ja asiantuntijan roolista käsin tarkasteltuna voin kysyä, millainen asiantuntija olen, jos konkreetti, yksinkertainen pintatason ajattelu ohjaa toimiani. Konkreetin ja yksinkertaisen voin hyvin hyväksyä, mutta mitä pintataso merkitsee asiantuntijalle. Syntyykö tuolta pohjalta, eri vaihtoehtoja tai näkökulmia huomioivaa ajattelua, joka opastaisi riittävästi ongelman ratkaisussa. Ongelma on usein, ainakin koulumaailmassa, järkevää muuntaa konkreetiksi ja yksinkertaistaa sitä roimasti. Konkreettisesta asiasta saa otteen ja se on useammille helpommin hahmotettavissa. Asiantuntija osaa jakaa ratkaisua tarvitsevan asian selkeisiin osiin, verbalisoida sen selkeästi ja kuvata visuaalisesti. Näin ongelman ymmärtäminen paranee ja samalla asia yksinkertaistuu ja ratkaisumahdollisuudet lisääntyvät.
Millainen olisin asiantuntijana, joka nojautuu ajattelussaan abstraktiin, syvällisyyteen ja kompleksisuuteen? Tällöinkö olisin koulutuksemme korostama adaptiivinen asiantuntija? Abstraktin ajattelun avulla kykenisin käsitteellistämään ongelman ja hallitsemieni käsitteiden puitteissa tarkastelemaan sitä teoreettisesti ja luomaan siitä mallin. Kykenisin ottamaan huomioon ongelman eri puolia, erittelemään olennaisen, asettamaan tavoitteita ja analysoimaan syy-seuraussuhteita sekä arvioimaan niiden vaikutusta nykyisessä tilanteessa ja tulevaisuudessa. Pystyisin soveltamaan teoreettista tietoani ja hyödyntämään ja rikastamaan sitä uusia haasteita kohdatessani. Teoreettinen käsitteellistämiseni olisi parhaimmillaan kompleksista ja syvällistä ja itselleni selkeää ajattelua, mutta muille se voisi olla vaikeasti ymmärrettävää. Mitä hyötyä siitä silloin olisi yhteisölle? Pahimmillaan se jäisi vain yhdeksi, pian unohtuvaksi puneenvuoroksi ja palautteen näkökulmasta kokisin epäonnistuneeni, mikä panisi minut miettimään ajatteluani ja vaikuttimiani ja murentaisi itseluottamustani ja motivaatiotani. Tosin se voisi myös haastaa minut yrittämään paremmin.
Todellisena adaptiivisena asiantuntijana minun tulisi ymmärtää kaikkien em. vastinparien toisiaan täydentävä merkitys kulloisessakin tilanteessa ja osata soveltaen käyttää niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Muutankin vastinparit näin: pintataso-syvällinen, konkreetti-kompleksinen, yksinkertainen-abstrakti. Adaptiivisena asiantuntijana minun on tärkeä nähdä pintataso, jäävuoren huippu ja ne näkyvät olosuhteet jäävuoren ympärillä, se, mistä kaikki lähtee. Mutta olennaista on nähdä myös syvemmälle ja ymmärtää niitä ongelman rakenteita, jotka ovat piilossa vaikuttamassa. Kun näitä rakenteita alan oivaltaa, syntyy uutta tietoa, mutta ongelma muuttuu samalla monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. Mitä kompleksisempi ongelma on, sitä enemmän sen selittämiseen tarvitaan käsitteitä ja näin ilmiö muuttuu yhä abstraktimmaksi. Tällöin tarvitsen yksinkertaistamisen kykyä adaptoimaan asia hallittavaan muotoon esimerkiksi palastelemalla se pienempiin kokonaisuuksiin. Matematiikassa ja fysiikassa tietoa voidaan tiivistää algoritmeihin ja kaavoihin. Mutta ihmisen psykofyysisiä osa-alueita, kokonaisuudesta puhumattakaan, ei saada kuvatuksi kaavoilla. Siihen inhimillinen käyttäytyminen on onneksi liian monivivahteista, luovuudessaan saavuttamatonta. Emme ole robotin tavoin ohjelmoitavissa. Me kasvatuksen ja käyttäytymisen kentillä työskentelevät joudumme tyytymään tiedon sirpaleisiin ja yrittämään koota niistä ymmärtämistä ja selitysmalleja parhaamme mukaan.
Syyslukukaudella 2012 saimme pitkäkestoisesti perehtyä tietoteknisesti tuettuun yhteisölliseen oppimiseen. Opintokokonaisuus oli hyvin pedagogisesti skriptattu eli hyvin suunniteltu, mikä näin jälkeenpäinkin arvioituna jäsensi selkeästi kurssin osakokonaisuudet, tehtävät ja määräajat ja ennen kaikkea loi ainakin minulle riittävää turvallisuuden tunnetta aloittaa haasteellinen opintojakso. Vaativa, kansainvälinen englanninkielinen työskentely helpottui, koska kurssin rakenteisiin ja sisältöihin liittyviin asioihin ei tarvinnut kuluttaa energiaa.
Tiedonrakentamisen näkökulmasta kurssi toimi myös hyvin, oikeastaan erinomaisesti. Teoreettista tietoamme ja ajatteluamme lisättiin ja kirkastettiin ainakin seuraavilla neljällä tavalla. Teoriatietoa kurssin teemoista saimme videoluennoista ja tieteellisistä artikkeleista. Teoriatieto lisääntyi ja syvensimme sitä vielä yksilöllisesti kirjoittamalla parin liuskan mittaiset esseet jokaisesta kurssin kolmesta teemasta ja kommentoimalla ainakin kahta toisten opiskelijoiden kirjoittamaa esseetä. Tämä valmisti meitä yhteistoiminnalliseen vaiheeseen, jossa neljän, viiden hengen kansainvälisessä ryhmässä saimme tehtäväksemme kirjoittaa ryhmän yhteinen artikkeli yhdestä kurssin pääteemasta. Meidän ryhmämme kirjoitti emootioiden ja motivaation merkityksestä CSC-oppimiselle.
Mikä tässä siis toimi? Heti alussa työskentelylle luotiin vahva pohja, 1)rakenne ja teoriatieto. Videot ja artikkelit oli valmiiksi valitut. Aikaa ja energiaa ei tarvinnut käyttää niiden haeskeluun. Sen aika tuli myöhemmin. Näin päästiin 2)nopeasti työn alkuun ja kaikille kurssin osallistujille mahdollistui 3)samankaltainen tietopohja, mikä varsinkin kollaboraatiovaiheessa auttoi paljon, koska käsitteistö oli kaikille tuttua. Tämä helpotti 4)yhteisen kielen rakentumista ryhmän jäsenten välille. 5)Toisten esseisiin perehtyminen ja kommentointi syvensivät teoreettista ajattelua ja tutustutti myös kansainvälisiin opiskelijoihin. Kulttuuristen erojen huomaaminen laajensi omaa ymmärrystä ja oli rikastuttava kokemus.
Vaativin ja keskeisin vaihe oli kollaboraatio. Tämän vaiheen aikana saimme itsenäisesti, mutta skriptin puitteissa harjoitella teemamme valintaa, työmme suunnittelua ja jäsentelyä, etsiä lisää tietoa eri artikkeleista, sovitella näkemyksiämme ja hioa kirjoituksiamme teeman kysymyksiin vastaavaksi kokonaisuudeksi. Kollaboraatiovaihetta vei eteenpäin myös 6)ohjaus ja saamamme palaute. Yhteisöllinen prosessi oli monimutkainen, mutta 7)ryhmä toimi upeasti: vastuullisesti ja toisiinsa luottaen, mikä ylläpiti hyvää motivaatiota. Tässä ryhmässä yhteisöllisyys toimi. Ehkä siinä auttoi sekin, että yhteisöllisyys oli koko kurssin keskeinen teema ja artikkelissamme tarkastelimme sitä motivaation ja emootioiden näkökulmasta. Englannin kielen niin suullinen kuin kirjallinenkin käyttö oli haasteellista ja vaikeaa, mutta ei niin vaikeaa kuin opintojakson alussa arvelin sen olevan.
Itselleni tärkeimpänä tästä opintojaksosta jää sisäinen tunto selviytymisestä ja onnistumisesta. Nyt oli kerrankin riittävästi aikaa ja rauhaa keskittyä, koska rinnakkain kulkevia muita kursseja ei juuri ollut. Missään vaiheessa enkä mistään syystä tuntenut ahdistusta. Stressiä oli sopivasti. Ryhmän merkitys vastuun jakajana ja työn eteenpäin viejänä oli myös ensiarvoisen suuri. Onnistumisen kokemus on vahva tunne. Se lisää itseluottamusta ja motivaatiota ja näin ne hälventävät pelkoa ja pienuuden tunnetta. Kokemus, jota adaptiivisen asiantuntijan kehittyminen tarvitsee.
Millainen vaikutus opinnoilla on ollut työhöni, onkin aika pulmallinen vastattavaksi. Suuria, radikaaleja muutoksia en ole huomannut, koska kovin suunnitelmallisesti en ole niitä tehnyt. Tämä johtuu paljolti siitä, että uudessa työpaikassani suurin osa energiastani suuntautuu oppilaan- tuntemuksen hankkimiseen ja koulun kulttuuriin sisälle pääsyyn. Tuo kartta on välttämätön, jotta mahdollisimman sujuvasti osasin hahmottaa toimintaympäristöni ja toimia siellä. Teoriatiedon soveltaminen alakouluikäisten oppimisen rakentajana ei ole yksinkertaista jo siitä syystä, että hämmästyttävän monen koululaisen perustaidot ja – tiedot, oman käyttäytymisen hallitsemisen ohella ovat kovin puutteelliset. Tajunnanvirran impulsiivisuus näkyy heikkona keskittymiskykynä, jolloin oppilaan orientaatio koulutyöskentelyyn on vain muutaman minuutin mittaista. Nuo hetket minun opettajan tulisi osata hyödyntää viisaasti, jotta oppilaiden kokemukset oppimisesta olisivat positiivisia ja vahvistaisivat heidän minäpystyvyyttään ja motivaatiotaan. Itsesäätöisen oppijan kuva haipuu kaukaisuuteen, mutta metakognition eri ulottuvuuksia olen oppilaiden kanssa työstänyt. Sieltä löydän sovellettavaa oppilaiden ajattelun tueksi ja rakentamiseksi. Työtä riittää ja huoli kasvaa. Tasoerot tulevat entistä jyrkemmin näkyviin. Tällä menolla yhteiskunnan polarisoituminen nopeutuu. Tämän kehityksen katkaisemiseksi tarvitsemme paljon adaptiivisia asiantuntijoita useilta aloilta.
Tavoitteet keväälle 2013
1. Syventää edelleen tietämystäni metakognitiosta, motivaatiosta ja emootioista ja synkronoida ne tietorakenteeksi, jota voin
suunnitelmallisesti soveltaa käytännön opetustyössä.
2. oppia kirjoittamaan tieteellistä tekstiä APA-tyylin mukaisesti.
3. oppia riittävästi hallitsemaan NVivo 10:n käyttö.
palmati 