”Maailma on jättiläismäinen näyttämö, elämä saatanallista näytelmää, jonka ainoana juonena on taistelu vallasta.” (Waltari, 1944)
Aloitimme uuden ja samalla viimeisen EDUTOOL-opiskelijoiden yhteisen kurssin, TEL 2. Reilu puolitoista vuotta on yhdessä taivallettu, haastettu ja tsempattu toisiamme. Ja nyt seuraavan kolmen kuukauden jälkeen kaikki yhteinen on ohi. Vaikka jokaisen opintopolut yksilöllisesti jatkuvatkin, voin selvästi aistia ryhmässä päättymiseen ja luopumiseen liittyviä tunnelmia ja käyttäytymisen piirteitä. Hyvä niin. Osaamme ennakoida ja varautua. Olemme työskennelleet monenlaisissa ryhmäkokoonpanoissa usein hyvin intensiivisesti. Työtapa johtaa vahvaan ryhmäytymiseen ja kiinnittää meidät myös tunnesitein toisiimme ponnistellessamme yhteiseen tavoitteeseen. Elokuussa 2011 meidät ryhmäytettiin hyvin. On mielenkiintoista nähdä miten ryhmä puretaan toukokuussa 2013.
Mutta nyt digitaalisen vallan, siis kuilun kimppuun. Se oli TEL2-kurssimme aloituskerran teema. Annettuna tehtävänä pohdiskelimme mitä digitaalinen kuilu merkitsee ja millaisia erilaisia digi-kuiluja on. Helposti ja nopeasti nimesimme ainakin parikymmentä kuilua globaaleista henkilökohtaisiin. Itse nimesin käyttöliittymään itseensä sisältyvän kuilun. Ohjelmiston tai laitteen tekninen monimutkaisuus, runsaus ja/tai kömpelyys tuottavat käyttäjälleen vaikeuksia. Käyttäjä on uhrin asemassa ja syyttää itseään ja typeryyttään, koska ei saa laitettaan toimimaan, ohjelmia asennettua, käyttöä onnistumaan. Oppimiskokemuksina nämä ovat ajan mittaan nujertavia, nakertavat luottamusta niin teknologiaan kuin itseenkin ja synnyttävät nurjaa asennetta ja motivaatio-ongelmia. Asiakas- tai mikrotukeen soittamisen kynnys on entistä vaikeampi ylittää. Varsinkin, jos se tapahtuu useamman kerran saman viikon aikana ja joka kerta ensin keskustelet puherobotin kanssa ongelman laadusta. Lastenkirjassa Takuumies Eduard Uspenski lanseerasi satumaisen nerokkaan ajatuksen, että takuun ajan laitteessa asustaa tehtaalta mukaan komennettu pienen pieni takuumies, jonka tehtävänä on pitää huolta, että laite toimii moitteettomasti ja vian ilmetessä hän sen korjaa. Jotain saman tapaista lienee ollut aikoinaan Microsoftin Wordin suunnittelijoiden mielessä, kun he ohjelmoivat silmiä räpsyttelevän klemmarin opastamaan kirjoitusohjelman käyttöä. Avustamisesta digikuilun yli oli kyse. Jotain yksinkertaista ratkaisua tarvitsemme me digi-immigrantit. Ainakin siihen saakka kunnes käyttöliittymät ovat yhtä älykkäitä ja helposti sovellettavia kuin Fiskarsin sakset. Toisin on diginatiivien laita. Heille ei tarvitse kuin antaa iPad käteen niin jo ovat kohta selvittäneet laitteen käytön salat, liittyneet someen ja alkaneet tuottaa uutta tietoa sovellusohjelmilla, vaikka eivät osaisi sanaakaan englantia. Käsittämätöntä.
Sosialipsykologi Sherry Turklen TED-puheenvuoro Connected but alone, oli varsin pysäyttävä esittäessään perusteltuja näkökulmia psyykkisten ja sosiaalisten digikuilujen synnystä ja vaikutuksista yksilöön, yhteisöön ja lopulta yhteiskuntaan. Varsinkin hänen väitteensä ”laitteet eivät vain muuta sitä, mitä me teemme, vaan myös sitä, keitä me olemme” on sisällöllisesti paljon puhuva. Käyttäytymisemme on muuttunut. Enää ei ole paikkaa tai tilaisuutta, jossa emme ilkeäsi ottaa esiin mobiililaitettamme ollaksemme yhteydessä sosiaaliseen mediaan. Laitteinemme rakennamme ja syvennämme digikuiluja tehokkaasti. Emme osaa olla luontevassa vuorovaikutuksessa toisiimme yhdessäolon ja keskustelun avulla, vaan tarvitsemme välittävän (hah) laitteen. Odotamme siis enemmän teknologialta kuin toisiltamme tai itseltämme. Olemme antaneet valtakirjan tarkemmin miettimättä sen seurauksia. Pelkäämme läheisiä ihmissuhteita. Sosiaaliset robotit ovat tulossa lohduttajiksemme. Keskustelutaidot rapistuvat: ne vievät liikaa aikaa, on vaikea keksiä sanottavaa. Eristäydymme netin maailmaan. Olemme yksin, mutta yhteyden illusiossa. Onko tulevaisuutemme todella muodostumassa Turklen visioiman mukaiseksi? Miten opimme olemaan ihmisiä toisillemme? Eikö ihminen jatkossa ole ihmiselle enää edes susi, vaan some. Yhteiskunnan palvelut ja laitokset voidaan toteuttaa digitaalisesti, koulu pilvessä, sodat infrastruktuuria ylläpitäviä tietoverkkoja tuhoavina manöövereinä. Hurjiin tulevaisuusfantasioihin ei kannata ryhtyä, vaikka vaaran mahdollisuudet on syytä tiedostaakin. Inhimillinen elämänkirjo on niin monimuotoista ja siihen vaikuttavat niin monet tekijät, ettei tarkka huomisen hahmottaminen ole kovin hyvin hallittavissa eikä palkitsevaa. On hyvin vaikea kuvitella, että ihmiset edes länsimaissa erakoituisivat laitteidensa ääreen. Kaikki inhimillinen on vuosituhansien ajan rakennettu yhteisin voimin. Ellei tämä jatku sortuvat elämää ylläpitävät rakenteet eikä yksilöillä ole siinä rytinässä selvitymisen mahdollisuuksia. Kuitenkin tulevaisuutemme on sellainen kuin sen haluamme olevan. Ratkaisevaa on ketkä ovat ”me”, siis he joilla on valta. Se tässä varsinainen huolenaihe on.
Meidän ryhmämme Kirsi, Hannu, Harri ja minä pohdiskelimme pedagogisen suunnitelma-tehtävän teemaksi Miten käyttää teknologiaa järkevästi? Siinä sitä taas ollaan. Hyviä vastauksia vaille valmis työ.
palmati 